Skandaali! Kaapista löytyvien luurankojen käsitteleminen

Kommentit

Artikkelikuva: Pekka Kyytinen, lähde: Museovirasto-Musketti

Tämä on W. Scott Fisherin vieraspostaus. Hän on Extreme Genes, America’s Family History Shown perustaja ja juontaja. Ohjelma on kuultavissa kymmenillä radioasemilla Yhdysvalloissa ja se on saatavissa myös podcastina. Scott, joka on ammatiltaan radiotoimittaja, on vuodesta 1981 lähtien omistautunut sukututkimukselle.

Muistan vieläkin hyvin verbaalisen ällistykseni ”MITÄÄÄ?!!!” kun tutkimukseni paljasti aivan ensimmäisen perheskandaalini. Vuoden 1893 sanomalehtiartikkeli  antoi kauan kaivattuja vastauksia pitkään listaan kysymyksiä, joita olin vuosien aikana kerännyt iso-isoisästäni Andrew J. Fisheristä ja hänen vaimostaan Janesta.

Missä olivat tiedot heidän New York Cityssä solmimastaan avioliitosta? Kuka oli Sarah Fisher, joka ilmestyi arvoituksellisesti oikeuden pöytäkirjoihin iso-isoisän testamentin yhteydessä? Mistä johtuu rekistereissä merkintä ”sanottu Andrew J. Fisheriltä ei jäänyt leskeä”? Tietenkin häneltä jäi! Sehän oli Jane. Hän löytyy testamentistä ja hän eli vielä 6 vuotta Andrew’n jälkeen!

Yksi rietas otsikko kertoi, että kaikki sukututkimukselliset arvoitukseni olivat ratkeamassa: ”ANDREW FISHERIN KILPAILEVAT LESKET /Yhden hän on tunnustanut testamentissaan, jonka toinen nyt haluaa kiistää.”

Kävi ilmi, että ”Sarah Fisher” oli Andrew’n toinen, toinennainen. 30 vuotta nuorempi Sarah oli saanut lapsen Andrew’lle, kun tämä oli 58-vuotias. Hän vetosi vakiintuneeseen käytäntöön, koska hänen mukaansa Jane, vaikka olikin mainittu testamentissa, ei lain mukaan voinut olla vaimo, koska hän oli naimisissa jonkun muun kanssa. Tästä syystä…ei ollut tietoa vihkimisestä.

Totuus on, että jos et vielä ole löytänyt skandaalia suvusta, se johtuu vain siitä, että et ole tehnyt tutkimusta tarpeeksi kauan. Samalla tavalla kun kaikki polveudumme kuninkaista ja paaveista, polveudumme myös pyhimyksistä ja synnintekijöistä.

Olen kirjoittanut yli kymmenen kirjaa suvustani; erityisesti sekä äiti- että isälinjan esivanhemmista ja vuoden 1893 kertomus aiheutti melkoisen haasteen. Kuinka esittäisin tämän melko…hmmm…mielenkiintoisen tarinan? Ja, kyllä, Andrew Fisher on ollut kuolleena reilusti yli 100 vuotta, mutta kuinka hänen maineensa käy?

Paljon pohtimisen jälkeen tulin tulokseen, että lukemattomat ihmiset, jotka tunsivat tai eivät tunteneet Andrew’ta, ovat jakaneet tarinan hänen elinaikanaan. Se oli tuohon aikaan hyvin laajalle levinnyt tarina. Tarpeetonta sanoa, että kukaan niistä ihmisistä ml. heidän lapsensa ei ole enää elossa ja aiheuttamassa häpeää kenellekään.

Päätin, että voisin sisällyttää tämän kappaleen hänen elämästään kaunistelematta pitäytyen faktoihin. Huomasin, että hänen elämässään oli myös paljon hyviä asioita…hän oli esimerkiksi vapaapalokuntalainen, joka epäilemättä pelasti paljon ihmisiä. Ystäväni, Janet Hovorkan, kommentti on jäänyt mieleeni: ”Jokaisessa konnassa on vähän sankari ja jokaisessa sankarissa vähän konnaa”

Lopuksi: Andrew’n elämän viimeisen kappaleen kautta olen oppinut ymmärtämään, kuinka ihmisten reaktiot vahingollisiin perhekokemuksiin voivat vaikuttaa sukupolvien ajan. Andrew’n vanhin poika, John, seurasi isänsä jalanjäljissä. Hän joi paljon, vaimo potkaisi hänet ulos perheestä ja hän eli toivotonta elämää. Hänen veljensä, minun isoisäni pyrki tietoisesti välttämään menneisyyden toistamista. Hän avioitui nuoruuden rakkautensa kanssa ja pysyi uskollisena siihen asti kun hän menehtyi tuberkuloosiin 49-vuotiaana. Isoisä ei mennyt koskaan uudestaan naimisiin ja hänelle kahden pojan kasvattaminen oli ykkösprioriteetti. Kummastakin, joista toinen oli isäni tuli hyvin menestyneitä.

Emory University tutkimus 1990-luvulta osoittaa, kuinka lapsille kerrotut sukutarinat esivanhempien selviämisestä vastoinkäymisistä, kehittivät heissä suuremman henkisen kypsyyden ja sisäisen voiman. Heille oli todella terveellistä tietää esivanhempiensa heikkouksista ja myös suuruuden hetkistä.

Tuoreimpien sukutapahtumien käsitteleminen on tietysti vaikeampaa. Tässä eräs pienempi juttu. Kirjoittaessani puhtaaksi isoäitini kirjeitä puolen vuosisadan takaa päätin poistaa epäystävällisen kommentin, joka koski silloin esikoulussa ollutta serkkuani. Isoäiti on suvussani arvostettu ja olen aivan varma, että hän ei koskaan kuvitellut ajattelemattoman raapustuksensa elävän vuosikymmeniä ja joutuvan mahdollisesti tämän, tätä nykyä, hyvin menestykkään liikemiehen ja perheen isän silmiin.

Henkilökohtainen sääntöni on, että elossa olevien tunteet, vaikka kyseessä oleva henkilö olisi kuollut, täytyy ottaa huomioon. Tieto, joka aiheuttaa tuskaa tai nolostumista on vastakkainen sukututkimuksen tarkoituksen ja tulevien sukupolvien vahvistamisen kanssa.

Kun kirjoitin ensimmäistä osaa isäni tarinasta, keskustelimme hänen ensimmäisestä avioliitostaan ja niistä haasteista, joita perheelle aiheutui heidän avioerostaan. Kirjoitin ylös sen kun hän kertoi ”Kävelin ulos oikeussalista 8 dollaria taskussani.” En uskonut koskaan, että hänen ensimmäinen vaimonsa, joka oli tuohon aikaan n. 90 vuotias, lukisi sen saatikka loukkaantuisi siitä. Mutta niin hän teki. Poistin lainauksen seuraavasta painoksesta.

Kyllä, aivan totta. Sukututkijana saat kertoa tarinan haluamallasi tavalla. (Varoitin omaa äitiäni ennen hänen kuolemaansa!) Mutta etuoikeuden myötä tulee myös vastuu. Yksityisyys kuuluu kaikille eläville samoin kuin niille, jotka olivat läheisiä nyt jo mahdollisesti kuolleen henkilön kanssa. Laki määrittelee elävien suvun jäsenten suojan sen suhteen, mitä heistä voi julkaista ja ehkä myös rangaistuksia, jos lakia rikotaan. Jos erehdyt arkaluontoiselle alueelle ja kysyt tarvittaessa lupaa, voit välttää tuskalliset ongelmat suvussa. Jopa historioitsijalla on aikoja, jolloin meidän ei tarvitse jakaa kaikkea mitä tiedämme…tai luulemme tietävämme.

Jätä kommentti

Sähköposti pidetään yksityisenä eikä tule näkyviin