Esther: Kasvuiässä ollessani käytimme kotona hyvin vanhaa ponnahtavaa leivänpaahdinta aamupalaleivän paahtamiseen ja kun sanon hyvin vanhaa, tarkoitan hyvin, hyvin vanhaa. Se ei enää kiiltänyt, mutta metalli ja vahva pohja kertoivat kestävyydestä.
Lapsena itseasiassa luulin, että se on peräisin antiikin ajoilta. Selvisi, että se ei oikeasti ollut keskiajalta vaan vanhempani ovat saaneet sen häälahjaksi 1950-luvulla.
Tämä leivänpaahdin toimi moitteettomasti jokaikinen aamu muuttaen leipämme vaalean ruskeiksi ja ponnahduttaen ne juuri oikeaan aikaan. Se oli hyvin tehty laite.
Jossain vaiheessa tämä luottopaahtimemme kuitenkin lakkasi toimimasta. Surullisin mielin vanhempani siirsivät sen syrjään ja korvasivat sen uudella, muovisella mallilla.
Mikä sai aikaan sen, että perheeni takertui tuohon leivänpaahtimeen vuosikausia? Sen ajan laitteet oli tehty kestämään, mutta luulen, että se merkitsi heille enemmän kuin vain hyvä, luotettava laite. Siinä oli jotain syvällisempää. Pidimme leivänpaahdinta arvossa samalla tavalla kuin joku toinen arvostaisi perintökalleuksia. Meille sillä oli syvää tunnearvoa.
Vanhat kotitaloustavarat muistuttavat meitä menneistä ajoista. Ajattelemme sitä, kuinka iso- ja isoisovanhempamme ovat ne hankkineet. Siirtyivätkö ne sukupolvelta toiselle – vai matkustivatko esivanhempamme lähimpään rautakauppaan saadakseen juuri markkinoille tulleen mallin.
Arvelen, että vanhempani takertuivat leivänpaahtimeen muistaakseen isovanhempani ja heidän oman, uuden elämänsä yhdessä, perheenä. Paahtimesta tuli perheemme ja sukupolvien jatkuvuuden symboli.
En tiedä, missä leivänpaahdin on tällä hetkellä, mutta toivon, että voin siirtää vastaavia perintötavaroita omille lapsillemme.
Mikä on, sinulla oleva, vanhin kodinkone? Millainen historia siihen sisältyy?
