Sosiaaliturva tunnettiin ennen vanhaan vaivaishoidon nimellä

Nykyään jokaisella maamme kansalaisella on oikeus sosiaalisturvaan, joko sairauden, vanhuuden tai vaikkapa työttömyyden vuoksi. Sosiaaliturva, tosin eri termeillä, on Suomessa kuitenkin ollut jo satoja vuosia.

Yhteiskunnan vähäosaisista huolehtiminen oli aina 1860-luvulle saakka seurakuntien vastuulla. Käytännössä ns. köyhäinhoitoa saivat vain todellisesti työkyvyttömät henkilöt sekä turvattomat lapset. Viimeksi mainittuja olivat orvot tai sellaiset pienokaiset, joiden omat vanhemmat eivät pystyneet pitämään heistä huolta. Jokainen seurakunta päätti itse, miten se halusi tämän vaivaishoitonsa järjestää. Valtion tasolta siihen ei ollut tarkkoja asetuksia tai määräyksiä.

Kirkon rooli huostaanotettujen lasten elämässä

Kasvattilapsia olivat tietysti perheiden keskinäisillä sopimuksilla toiseen perheeseen siirretyt, mutta myös seurakuntien huostaanottamat lapset. Jos lapsi oli turvaton, ryhtyi kirkko huolehtimaan hänestä. Sukututkija voi seurata heitä koskevia päätöksiä kirkonkokousten pöytäkirjoista ja myöhemmin vaivaishoitolautakunnan vastaavista dokumenteista. Myös lääninhallitusten arkistoissa on mielenkiintoisia dokumentteja. Lääninhallitus jakautui lääninkonttoriin ja lääninkansliaan. Viimeksi mainitun asiakirjoista voit löytää luetteloita seurakuntien kasvattilapsista. Näistä luetteloista löydät lääneittäin ja pitäjittäin lapsen nimen syntymäaikoineen, vanhemmat ja kasvattivanhemmat. Lääninkanslioiden asiakirjoja on digitoitu hyvin niukasti, joten kiinnostuneet joutuvat lähtemään Kansallisarkistoon paikan päälle.

Kuvassa: Jokelan lastenkodin ryhmäkuva todennäköisesti Rauhalan päärakennuksen seinustalla. Kouvolan kaupunginmuseo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla – kokeile sinäkin omiin kuviisi!

Mitä olivat lapsihuonetynnyrit?

Ruotsin vallan aikaan oli kerätty erityisiä lapsihuonetynnyreitä eli viljaa, joka sitten lähetettiin Tukholman lastenkotiin avustukseksi. Vuodesta 1813 lähtien nämä 250 tynnyriä jaettiin kasvattilapsia ottaneille perheille. Jako tapahtui lääneittäin maaherran ollessa siitä vastuussa. Paikallistasolla kirkkoherrat valitsivat avustuksen saajat.

Kirkkoherroille kuului myös sen valvonta, että kasvattivanhemmat myös kasvattivat lapsia kristillisesti. Lisäksi heille tuli tarjota vaatteet, ruoka ja hyvät tavat. Kasvattilapsia otettiin toisaalta mielellään, sillä hehän olivat hyvää lisätyövoimaa, eikä heistä ei tarvinnut maksaa palkollisveroa, kuten rengeistä ja piioista. Alle kolmevuotiaana kasvatiksi otetun lapsen piti palvella taloaan aina 21-vuotiaaksi saakka. Sen sijan ikävuosina 8–12 otetut joutuivat palvelusvastuuseen 18-ikävuoteen saakka. Jos sattui niin, että alkuperäinen kasvatti-isä menehtyi, siirtyi vastuu lapsista tilan perillisille.

Ruotuvaivaisten korvaukset

Seurakuntien omista arkistoista löytyvät vaivaiskassojen tilit kertovat sukututkijalle ruotuvaivaisille maksetuista korvauksista. Seurakunta oli jaettu vaivaishoitoruotuihin ja vuosittain tietty ruotu otti tietyn kirkonvaivaisen eli kirkonköyhän hoidettavakseen. Kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjoista löytää taasen tietoja näistä sijoituksista sekä sovituista korvauksista. Traagista on nähdä, miten orpolapsia ja muita vaivaisia on siirretty ruodusta toiseen, jos ruotu ei ole ollut tyytyväinen saatuun korvaukseen.

Vaivaishoito tai köyhäinhoito, miten nyt halutaankaan asiaa termittää, siirtyi vuosien 1865 ja 1873 kunnallisasetuksilla seurakunnilta kunnille. Edelleen 1879 annettu asetus korosti omaisten roolia vaivaisten hoidossa. Kunnan oli velvollisuus auttaa vain työkyvyttömiä eli alaikäisiä, mielisairaita, vammaisia, vanhuudenheikkoja ja pitkään sairastaneita.

Kuvassa ”Elli Mutanen kaulaa vaatteita, vispilällä ensin kostutettaan, puolikan ympäri kiäritään ja kartulla pyöritetään. Huutolaispoika Aatu Karjalainen istuu pöydän päässä ja syö piirasta.” Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Huutolaiset

Aiemmin, 1850-luvulla oli alkanut huolestuttava ilmiö; vaivaishuutokaupat, joissa kasvattilapsi annettiin halvimman tarjouksen tehneelle. Vaikka tarkoitus oli ollut suosia pitkäaikaisia sijoituskoteja, muuttui tilanne 1880-luvulla. Halvimman tarjouksen tehneet ahmivat tätä lähes ilmaista työvoimaa eikä lasten parasta enää ajateltu. Lopulta tilanne ajautui niin pitkälle, että vaivaishuutokaupat kiellettiin vuonna 1891. Vaikka huutokauppaus oli kielletty, oli 1920-luvulle saakka mahdollista tehdä hoitosopimuksia näistä ”huutolaisista”.

Artikkelikuva: vaivaistalon asukkaita  kuvaaja Carl Jahn 1898, Museovirasto