Kaidalta tieltä wangiuteen wedelle ja leiwälle – Ruotsin valtakunnan laki

Postannut annikka

15 tammikuun, 2022

Esivanhempiemme saamia rangaistuksia maallisissa tuomioistuimissa sääteli syyskuusta 1736 eteenpäin parin sadan vuoden ajan ”Ruotsin valtakunnan laki”. Tämä laki, jonka vuoden 1734 valtiopäivät olivat hyväksyneet, kumosi 1442 säädetyn kuningas Kristofferin maanlain. Lisäksi unhoon jäi myös Mooseksen laki eli Raamattuun perustunut lakikäsitys. Laki suomennettiin vasta 1759 ja silloinkin kieliasu oli sangen vanhahtava. Vasta 1865 Gustaf Cannelinin käännös toi tekstin enemmän kiinni aikaansa.

Artikkelikuva: Helsingin keskusvankilan puusepänverstas, kuvaaja Ståhlberg, K. E., 1890–1899, Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Ruotsin valtakunnan laki jakautui kaariin

Kuten aiemmatkin lait, jakaantui vuoden 1734 laki ns. kaariin. Näitä oli yhdeksän erilaista eli Naimisen Caari, Perindö Caari, Maan Caari, Rakennus Caari, Cauppa Caari, Pahantegon Caari, Rangaistus Caari, Ulosmittaus Caari ja Oikeudenkäymisen Caari. Laista on pieniä jäänteitä nykyisessäkin lainsäädännössä esimerkiksi kauppakaaren osalta.

Kuolemantuomion täytäntöönpano

Kaidalta tieltä erehtyneet esisukulaisemme joutuivat kohtaamaan mm. rangaistuskaaren koko sen ankaruudessaan. Erityisesti 2. luvun kohdalla on julmaa tekstiä, sillä jumalanpilkasta, maanpetoksesta ja eläimiin sekaantumisesta saattoi olla seurauksena kuolemantuomio. Teloittajalle luku antaa määräyksen kaivaa ruumis hirsipuumäkeen tai metsään.

Kolmannessa luvussa käsitellään em. kuolemaantuomittujen tuomion täytäntöönpanoa. Niin pian kuin tuomio oli luettu, piti tuomitulle kertoa teloituspäivä. Tuomittua sai lain mukaan ”jollaculla juomalla wahwistettaa”, mutta juopua tämä ei kuitenkaan saanut. Ennen pyövelin kirveen iskua tai hirttoköyttä luettiin tuomitulle vielä hänen tuomionsa koko kansan edessä. Raskaana olleen tuomitun kohdalla piti odottaa kuusi viikkoa synnytyksestä ennen teloitusta. Viimeinen rauhan ajan teloitus Suomessa tapahtui vuonna 1825. Kuolemantuomioita tosin jaettiin yhä edelleen, mutta senaatti muunsi ne automaattisesti karkotukseksi Siperiaan.

Alla erowirren teksti

Murhellinen ero=wirsi, cosca pijca Paimion pitäjästä ja Lowen kylästä, Helena Iacobin tytär/ ioca lapsens murhan tähden, Paimion kircon nummella/ parhan nuorudens ijän cucoistuxen ajalla mestattin/ sinä 16. p heinä=cuusa sisälläolewana wuonna, iohonga hän itzensä nijncuin catuwainen syndinen sydämmellisellä synnin tunnolla ja turwamisella Wapahtajan Iesuxen calliseen ansioon walmisti. Caikille suruttomille, prameille ja haurellista elämäkertaa harjoittawaisille waroituxexi. Sen wainajan oman anomisen jälken cocoonpandu Thomas Ragwaldin pojalda. Kuva: Kansalliskirjasto – Doria

Wangiutta wedellä ja leiwällä

Kuvassa Patrik Österholm istumassa tuolilla, olkapäillään kahleet. Österholm oli ruotsalaissyntyinen rikollinen, joka 1860-luvulla teki Porissa ja lähiympäristössä varkauksia. Österholm työskenteli mm. Porin tulitikkutehtaalla palovartijana. Kuvan taustalla kuvaajan leimat ja tiedot: ”Charles Riis, fotografiska atelier, Nikolai torget no. 21, snedt emot Rådhuset i Björneborg”. Satakunnan museo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Jos oikeudessa ei päädytty ihan edellisen kaltaisiin tuomioihin, saattoi luvassa olla ”raippawitzoja, pelkkiä witzoja” tai ”wangiutta wedellä ja leiwällä”. Jos syyllinen ei voinut maksaa hänelle tuomittuja sakkoja, voitiin ne muuntaa ruumiinrangaistuksiksi. Laki antoi valmiin muuntokertoimen eli kolmen taalarin sakko vastasi yhtä paria raipaniskuja ja neljä taalaria yhtä pari vitsoja – kolme lyöntiä joka parissa. Miehet saivat kokea raippoja ja naiset vitsoja. Lain mukaan naisille sai antaa enintään 30 paria vitsoja ja miehelle 40 paria raippoja. Jos arvioitiin, ettei tuomittu kestäisi rangaistusta, saattoi hovioikeus vuodesta 1807 lähtien muuttaa raipat vesi- ja leipävankeudeksi.

Sakkorangaistukset olivat yleisiä

Sakkorangaistukset olivat yleisimpiä, sillä varsinaisia vankilatuomiota ei juuri annettu. Itseasiassa suomalaisen vankeinhoidon katsotaan alkaneen vasta niinkin myöhään kuin 1867. Tuolloin herra Adolf Grotenfelt nimitettiin Suomen vankiloiden tarkastajaksi. Tämä tarkoitti keskitettyyn vankeinhoitohallintoon siirtymistä.

Kuvassa Adolf Grotenfelt, lakimies ja Suomen vankilaolojen uudistaja. Kuvaaja H. Haubenreisser, 1860–1869, Museovirasto. Kuva on animoitu MyHeritagen Deep Nostalgialla. Kokeile sinäkin!

Vankilalaitoksen juuret sinänsä juontavat 1600-luvulla perustettuun lääninhallintoon. Käskynhaltijat eli myöhemmin maaherrat saivat tehtäväkseen suunnitella rangaistuksen toimeenpanon valvonnan. Ensimmäiset vankilamme olivat linnoissa, kaupunkien ns. varaskellareissa ja maaseudun satunnaisissa käräjätalojen vankihuoneissa. Siellä epäiltyä säilytettiin lähinnä sen aikaa, että rikoksen tutkinta ja tuomio oli saatu aikaan.

Kuvassa Turun keskusvankila Kakola. Kuvaaja Ståhlberg, K. E., 1890–1899, museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Kehruuhuoneita oli kaksi

Joskus tutkija kohtaa naisen, joka on joutunut kehruuhuoneelle. Kehruuhuoneita oli maassamme aikoinaan kaksi. Turun kehruuhuone toimi vuosina 1730–1882 ja Lappeenrannan 1818–1882. Kehruuhuone-termi jäi historiaan Hämeenlinnan naisvankilan käyttöönoton jälkeen. Käytännössä nämä paikat olivat työlaitoksia, joissa vangit tekivät käsitöitä, mukaan lukien kehruuta. Moni joutui laitokseen surmattuaan vastasyntyneen lapsensa. Toinen yleinen syy oli irtolaisuus, jolloin tuomio saatettiin antaa epämääräiseksi ajaksikin.