Kihloihin meno oli lupaus avioliitosta

Kihloihin meno oli lupaus avioliitosta

Ruotsin valtakunnassa ja sitä kautta tietenkin myös nykyisen Suomen puolella eli pitkään ns. germaaninen oikeuskäsitys. Avioliiton solmimisen yhteydessä se tarkoitti sitä, että kihloihin meno oli paljon merkittävämpi asia kuin avioliiton siunaaminen kirkossa. Vuoteen 1734 saakka kihloihin meno oli avioliiton juridinen alku ja vihkiminen ainoastaan jo solmitun avioliiton siunaaminen.

Sainion pariskunnan kihlajaiskuva, Museovirasto

Sainion pariskunnan kihlajaiskuva, Museovirasto

Kihlauksen laillisuus

Kihloihin mennessään pariskunta sitoutui toisiinsa hyvin kiinteästi. Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että naittaja eli pääsääntöisesti morsiamen isä antoi hääjuhlassa yhteydessä tyttärensä käden sulhasen käteen. Tämän jälkeen isä johdatti pariskunnan aviovuoteeseen. Kihlauksella oli myös muotovaatimuksia, jotka tulivat lainsäädännöstä. Jotta kihlaus olisi ollut laillinen, piti paikalla olla todistajia. Näiden määrä vaihteli eri aikoina. Esimerkiksi vuoden 1734 laissa sekä morsiamella että sulhasella piti kummallakin olla kaksi todistajaa.

Niin kutsuttu naittajan valta säilyi maamme lainsäädännössä osittain aina vuoteen 1930 saakka. Vasta tuolloin avioliitosta tuli tasa-arvoinen sopimus kummankin osapuolen osalta. Morsiamella oli siihen saakka periaatteessa aina naittaja eli käytännössä oma isä. Jos tämä oli jo kuollut, astui tilalle vanhin veli tai velipuoli, ensin isän sitten äidin puolelta. Jos nainen meni vastoin naittajan tahtoa naimisiin, saattoi tämä tehdä morsiamen perinnöttömäksi.

Ida Baudin ja Harald Furuhjelmin hääkuva 1899. Svenska litteratursälskapet i Finland

Ida Baudin ja Harald Furuhjelmin hääkuva 1899. Svenska litteratursälskapet i Finland

”Ruotzin Lain ja Privilegiain” mukaan

Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin sekä pojan että tyttären velvollisuudesta kuunnella vanhempiaan. Tytön kohdalla laki totesi yksikantaan, että tämän täytyy toimia ”Ruotzin Lain ja Privilegiain” mukaan. Miehenkin piti kuunnella vanhempiaan, mikäli he olivat elossa. Kirkkolaki sääti myös siitä, että kihlauksen piti tapahtua molempien osapuolten vapaasta tahdosta. Kummankin oli ymmärrettävä, mihin hän oli ryhtymässä eikä ketään saanut pelottelulla tai uhkailulla vaatia liittoon.

Avioero

Avioeroa oli lähes mahdoton saada, sillä eripuraista avioparia nuhdeltiin ja varoitettiin seurakunnan toimesta. Niin sanottu erilleen kasvaminen ei ollut syy avioeroon. Jos pariskunnan riitely yltyi, saattoi käräjäoikeus tuomita heidät määräajaksi asumuseroon. Parisuhdeväkivaltakaan ei oikeuttanut eroa, sillä näissä tapauksissa pahoinpitelijä joutui oikeuden eteen kohtaamaan normaalit syytteet pahoinpitelystä.

Kuva Leppävirran käräjilta, Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Kuva Leppävirran käräjilta, Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Kokeile MyHeritagen In Color-ominaisuutta ja väritä vanhoja sukukuviasi!

1700-luvulla avioero myönnettiin lähinnä sillä perusteella, että toinen oli tehnyt huorin. Samoin ero voitiin myöntää myös siinä tapauksessa, että kihlausaikana tehty vastaava teko olisi tullut ilmi myöhemmin. Kokonaan toinen asia olikin avioliiton peruuttaminen. Kun avioliitto peruutettiin, säästyttiin erilaisten myötäjäisten ja huomenlahjojen tuomilta ongelmilta.

Jos toinen puolisoista oli ”luonostans wiallinen, ja awioskäskyyn peräti kelwotoin” tai jos hän salasi sairastavansa parantumatonta tautia, pidettiin sitä petoksena, jonka perusteella avioliitto purkautui ja syyllinen menetti avio-oikeutensa toisen omaisuuteen. Näitä sairauksia olivat mm. epilepsia, mielipuolisuus tai vaikkapa kuppa. Ylipäätänsä sellaiset sairaudet, jotka saattoivat estää henkilöä tienaamasta leipäänsä.

Lesken asema

Leskirouva Rosa Tallgrenin omistama Ludviginkatu kuuden kiinteistö 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Leskirouva Rosa Tallgrenin omistama Ludviginkatu kuuden kiinteistö 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Avioliitto oli siis pitkään paljon muutakin kuin ”kahden kauppa”. Siihen liittyivät kiinteästi morsiusparin vanhemmat sekä morsiamen naittaja. Vasta itsenäisyytemme aikaan aviosta tuli tasapuolinen molempien osapuolten kesken eikä nainen enää ollut taloudellisesti alisteisessa asemassa mieheensä verrattuna. Taloudellisissa asioissa aviomies nimittäin toimi ”edusmiehenä” puolisolleen. Oikeastaan ainoa aika, milloin nainen oli tasavertaisessa asemassa miessukupuoleen nähden, oli leskeys. Leski hallitsi omaisuuttaan yksin, mutta mennessään uudelleen naimisiin, hän joutui taas luopumaan taloudellisesta vallastaan.

Lue lisää MyHeritagen kuvatyökaluista Tietopankissamme.

Löydät lisää suomalaiseen sukututkimukseen liittyviä artikkeleita täältä.

Artikkelikuva Artur Nygårdin ja Hilma Ekqvistin häistä Kristiinankaupungissa, Svenska litteratursälskapet i Finland