Vesimylly – Kuinka vesimyllystä päädyttiin henkirahaan?

Vesimylly – Kuinka vesimyllystä päädyttiin henkirahaan?

Vesimylly ja sitä merkitsevä sana ”Mylly” on luultavasti tullut Suomeen Ruotsista jo ennen 1200-luvun loppua, sillä muinaisruotsin myllyä merkitsevät sanat ”Möllu” ja ”Myllu” olivat korvautuneet germaanista alkuperää olevilla sanoilla ”Kvaern” ja ”Quarn” viimeistään 1200-luvun loppuun mennessä.

Keskiaikaisista lähteistä selviää, että myllyn omistukset jakautuivat useaan eri kategoriaan. Niitä oli rälssimiehillä, luostareilla, papeilla ja talollisilla. Talolliset omistivat myllynsä yhdessä, ja niitä oli luultavasti jokaisessa kylässä, jossa vain virtasi vettä tarpeeksi edes osan vuodesta. Tunnetaankin paljon paikkoja, joissa mylly on ollut käytössä vain ”suuren veden aikaan”. Tällä tarkoitettiin kevättulvia ja syyssateita. Kirkonmiesten ja rälssin myllyt olivat sen sijaan erillisiä tiloja.

Vanhankaupungin alueen myllytoiminta alkoi jo 1550-luvulla

Mylly ja jääkellari Vanhankaupunginkosken partaalla Vantaanjoen suulla.

Mylly ja jääkellari Vanhankaupunginkosken partaalla Vantaanjoen suulla. Helsingin kaupunginmuseo/ C. Hausen 1900. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Vanhankaupungin alueen myllytoiminta alkoi jo 1550-luvulla, kun paikalla sijaitsevalle saarelle perustettiin kuninkaankartano, jonka oikeuksiin kuului oman vesimyllyn rakentaminen kosken itärannalle. Raatimies Nils Burtz rakensi kosken länsirannalle ensimmäisen kivisen myllyn 1759, 1800-luvulla toimintaa laajennettiin rakentamalla uusi puinen mylly kivimyllyn eteläpuolelle. 1870-luvulla Burtzin kivimylly purettiin ja paikalle rakennettiin vesilaitoksen turbiinipumppulaitos. Vuonna 1884 puinen myllyrakennus korvattiin rakentamalla uusi tiilirakenteinen mylly kosken länsirannalle turbiinipumppulaitoksen eteläpuolelle. Myllyrakennuksen suunnittelija ei ole tiedossa, sillä säilyneet piirustukset ovat signeeraamattomia. Mylly oli toiminnassa vuoteen 1915, jonka jälkeen rakennus siirtyi kaupunginvaltuuston päätöksellä vesilaitoksen hallintaan.

Kokeile omien sukukuviesi värittämistä MyHeritagen In Colorilla. Se on hauskaa ja näet kuvissa paljon enemmän yksityiskohtia.

Myllytulli muuttui vuonna 1634 henkirahaksi

Maamme myllyt luetteloitiin verotusta varten ensimmäisen kerran vuonna 1585. Kruunun jatkuva rahantarve aiheutti mm. veromyllyjen perustamisen. Vuodesta 1625 lähtien kaikesta myllyissä jauhetuista viljoista piti maksaa myllytullia, joka 1634 muuntui henkirahaksi. Rahvaan olisi siis pitänyt maksaa jauhattamistaan jyvistä veroluonteista maksua.

Runsaiden rahavirtojen sijaan kruunu joutui toteamaan, että talolliset rakensivat ns. salamyllyjä, joissa veroa ei peritty. Hankalan ja käytännössä mahdottoman veromyllyjärjestelmän sijasta päädyttiin lopulta perimään henkirahaa, joka oli tuloista ja omaisuudesta riippumaton kiinteä maksu.

Manttaaliluettelo oli myöhemmin nimeltään henkikirja

Tästä kaikesta oli tietenkin kuluja esivanhemmillemme, mutta me sukututkijat voimme olla kiitollisia yhdestä asiasta. Henkirahan kantoa varten ryhdyttiin pitämään erityisiä manttaaliluetteloita 1634. Niiden nimeksi vakiintui myöhemmin henkikirja. Henkikirjoista viimeiset tehtiin itsenäisyytemme aikaan, 1920-luvulla. Ruotsinkielinen termi ”kvarntullsmantalslängd” oli käytössä 1600-luvulla. Sillä haluttiin erottaa henkikirjat kaikista muista manttaaliluetteloista.

Torasalon kylä

Yllä olevassa esimerkkikuvassa löytyy Torasalon kylän kohdalta mm. henkilöt Hind: Natuins h:o (Heikki Natunen ja vaimonsa) ja S: Lars mh (poika Lauri ja vaimonsa), Mats Tolwain (Matti Tolvanen) ja Olof Natuin mh (Olavi Natunen ja vaimonsa). Sarakkeet kertovat kuinka monta mies- ja naispuolista henkirahaa maksavaa riviltä löytyy! Kuvan viite: Viipurin ja Savonlinnan läänin tilejä – 8762 Tositekirja 1711-1711, jakso 1097, sivu 2206-2207: Randasalmj Sockn; Kansallisarkisto:

Aateliston ja muiden verovapaus

Alkujaan henkirahaa/-veroa kerättiin kaikilta yli 12-vuotiailta. Kuitenkin jo 1652 alaikärajaksi tuli 15 ja yläikärajaksi 63 vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin päätettiin henkirahaa periä myös yli 63-vuotiailta talonisänniltä. Henkirahan suuruus oli vuosina 1865–1914 kaksi markkaa mieheltä ja yksi markka naiselta. Vuosina 1915–1916 vero oli kaksinkertainen ja lopulta vuosina 1918–1925 kaikki 18–64-vuotiaat naiset ja miehet maksoivat henkirahaa viisi markkaa vuodessa.

Henkikirjoista löytyvät kaikki henkirahaa maksaneet

Suuri joukko kansalaisia oli kuitenkin vapautettu tästä velvollisuudesta. Vuonna 1641 aateliset saivat verovapauden, joka ulottui myös heidän palkollisiinsa sekä säterien lampuoteihin vuoteen 1693 asti. Aatelisto menetti tämän verovapautensa vasta 1865. Koko joukko muitakin ryhmiä jäi henkikirjojen ulkopuolelle. Veroa ei peritty:

  • aatelittomalta päällystöltä ja alipäällystöltä
  • luotseilta
  • ylioppilailta
  • piispoilta
  • salpietarinkeittäjiltä
  • Suomessa asuvilta ulkomaalaisilta, joihin luettiin myös venäläiset

Henkirahan maksamisesta oli vapautettu vaivaishoidolta elatusta saavat ja vaivaista isää, äitiä tai sukulaista elättävät henkilöt. Veroa ei myöskään tarvinnut maksaa sen, jolla oli vähintään kolme alle 10-vuotiasta lasta tai viisi alle 16-vuotiasta lasta.

Kuusamon pitäjän täysi-ikäiset asukkaat maksoivat vain puolet henkirahasta. Kokonaan verosta oli vapautettu asukkaat Enontekiöllä, Kittilässä, Sodankylässä, Kuolajärvellä, Inarissa ja Utsjoella sekä Suomen sotaväen miehistö

Vertailu rippikirjan ja henkikirjan välillä auttaa sukututkijaa

Sukututkijan onkin hyödyllistä tutkia saman ajankohdan rippikirjaa ja henkikirjaa rinnakkain sekä vertailla niistä löytyvien henkilöiden määriä. Toisinaan rippikirjasta voi löytää jopa tuplasti enemmän väkeä ja se tarkoittaa sitä, että henkikirjasta puuttuvat ne talon asukkaat, jotka ikänsä puolesta tai jostain muusta syystä oli vapautettu henkirahan maksusta.

Henkikirjan tiedoilla sukututkija voi korvata esim. tuhoutuneita kirkonkirjoja

Henkikirjat löytyvät vuodelta 1634 voudintilien alta ja seuraavasta vuodesta eteenpäin läänintileistä. Suurin piirtein 1750-luvulle saakka henkikirjat ovat ns. tositekirjojen joukossa. Vähitellen ne sidottiin lääneittäin omiksi niteikseen.

Autonomian ajan henkikirjat löytyvät näppärästi nekin lääneittäin ja kihlakunnittain digitaalisista arkistoista. Näiden asiakirjojen avulla sukututkija voi sukeltaa pidemmälle menneisyyteen tai korvata esimerkiksi tulipaloissa tuhoutuneiden rippikirjojen muodostaman ajanjakson. Vaikka niiden antama tieto ei ole yhtä täsmällistä kuin em. rippikirjojen, voi pienellä harjaantumisella oppia yhdistämään oikeat henkilöt omiin tutkimuksiin.

Henkikirjat ovat myös hyvä apu myös ortodoksisukujen tutkimuksessa, sillä ne käsittävät koko väestön riippumatta uskonnosta, joten tutkijan ei tarvitse hallita kyrillisiä aakkosia kuten tutkittaessa metrikoita.

Talojen nimet ilmestyivät henkikirjoihin vasta 1800-luvulla

Pientä hankaluutta aiheuttavat talojen nimet, jotka ilmestyvät henkikirjoihin osin vasta 1800-luvulla eivätkä saman kylän talot ole välttämättä peräkkäin samalla sivulla 1600-luvun henkikirjoissa. Täytyy siis malttaa tutkia tietyn pitäjän tai kaupungin henkikirjat halutulta vuodelta kokonaan. Vain sillä tavoin voi varmistua, että tarvittavat tiedot varmasti löytyvät. Vuoteen 1693 saakka kylien järjestys henkikirjoihin kopioitiin maakirjoista, mutta 1700-luvulla ne kirjattiin yleensä aakkosjärjestyksessä.

Artikkelikuva: Oinan mylly, Museovirasto / A. O. Väisänen 1912. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.