Piiat ja rengit – pesti talossa kesti vuoden kerrallaan

Piiat ja rengit olivat taloissa tarpeellista työvoimaa, sillä maaseudulla tehtiin ennen lähes kaikki käsin. Maatalouskoneet alkoivat yleistyä Suomessa vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tähän vaikutti maatalouskoneiden hinnan lasku 1890-luvulla ja samanaikainen työvoimakustannusten nousu.

Rengit ja piiat solmivat palvelussopimuksen vuodeksi kerrallaan. Palkka muodostui paitsi rahallisesta korvauksesta, niin myös erilaisista luontaistuotteista. Piika saattoi saada esim. paita- ja/tai hamekankaan tai kengät, renki puolestaan housut tai kengät. Lisäksi talo tarjosi ruoan ja asunnon. Sopimuksen sisältö vaihteli suuresti eri aikoina eri puolilla maata.

Talon isännän edellytettiin huolehtivan palvelusväen kristillisestä kasvatuksesta. Sunnuntaisin hänen oli syytä lukea Lutherin katekismuksen ”Huoneentaulua” väelleen. Ruumiillinen kuritus oli sallittua, mutta siitä ei saanut aiheutua pysyviä vammoja.

Elna Hellman piika Mantan roolissa Nyrki Tapiovaaran elokuvassa ”Miehen tie”, Museovirasto / Erik Blomberg. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Nimismies valvoi lain mukaisen palveluspakon noudattamista

Koska valtiovallan taholta ei katsottu hyvällä toimettomia ihmisiä, säädettiin 1600-luvulla ns. palveluspakko. Tämä tapahtui 1664 ja siihen liittyivät myös 1800-luvun alun asetukset. Jokaisen kansalaisen, joka ei maksanut veroa, oli oltava jonkun veroa maksavan palveluksessa. Se, joka löi laimin palveluspakkoa, joutui hyvin pian nimismiehen toimesta käräjille syytettynä irtolaisuudesta. Tämä palveluspakko oli voimassa vuoteen 1883, jolloin se poistui voimaantulleen irtolaisasetuksen myötä.

Reitkallin kanapiiat, Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Piiat ja rengit palkattiin taloon kerran vuodessa pestuumarkkinoilla

Loka-marraskuun aikaan eli kekrinä alkoi entisaikaan palkollisten vuosiloma. Sadonkorjuun jälkeen rengit ja piiat saivat viikon loman. Joku saattoi lähteä käymään kotitalossaan, mutta palveluspaikkaan jäävällä oli oikeus saada ruoka isännältään. Mikon päivän tienoilla eli syksyllä pidettiin erityiset pestuupäivät eli -markkinat. Tuolloin jokainen halukas sopi uudesta paikasta tulevaksi vuodeksi työsuhteen alkaessa em. vuosilomaviikon jälkeen. Pestiraha oli maksu tästä sopimuksesta. Sen sai, vaikka olisi jatkanut entisessä työssään.

Palkollisasetus vuodelta 1805 (Kuning:sen Maj:tin Armollinen Palcka-Asetus Isännille ja Palkollisille. Samalla annettiin Kuningallisen Majestetin Armollinen Asetus, Isändäin ja Palkollisten keskinäisistä oikeudeista ja welwollisuudeista) ja palkollissääntö vuodelta 1865 sääntelivät isäntien ja palkollisten suhteita. Palkollissääntö kumottiin vuonna 1922 ja sen korvasi työsopimuslaki.

Emäntä Tiina Virtala ja piika Aino Tossavainen ”ruohkoovat” pellavia Tuovilanlahden Kalapurossa. Kuvaaja Ahti Rytkönen 10.09.1926, Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Millaista muuta työväkeä suurissa taloissa ja kartanoissa oli?

Palvelusväkeen kuuluivat mm.  pikkupalvelijat, paimenet, vuosirengit- ja piiat, erityistehtäviin palkattu väki sekä ns. paremmat palvelijat. Lisäksi taloon voitiin palkata tilapäistä työvoimaa. Suuremmissa taloissa ja kartanoissa isäntä palkkasi erityisen renkivoudin avukseen.

Renkivoudin alaisina olivat esimerkiksi torpparit ja torpparien rengit, piiat ja muonamiehet, ulkopalvelijat; navettapiiat, rengit, piiat, muonarengit, muonatorpparit ja paimenet sekä erityistyöntekijät; metsänvartijat, kalastajat ja kartanokäsityöläiset. Kartanolla renkivoudin yläpuolella oli yleensä vouti eli pehtori, jota voimme kutsua myös tittelillä tilanhoitaja.

Muista myös pieni, hauska detalji, kun tutkit 1700-luvun tai vanhempia rippikirjoja. Siihen aikaan ruotsinkielen sana piga tarkoitti naimatonta naista. Vihittyjen luettelossa oleva merkintä ei siis välttämättä tarkoita palveluspiikaa, vaan yksinkertaisesti naimatonta naista. Kieli elää jatkuvasti ja yleensä viimeistään 1800-luvun alussa piga alkoi tarkoittamaan nimenomaan palvelusväkeä.

Paimenukko ja herrain piiat lypsyllä, Pielisen museo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Kokeile sinäkin MyHeritagen In Coloria omiin sukukuviisi!

Talon omien lasten ja sukulaisten määrä määritteli palkollisten tarvetta

Kannattaa huomioida, että palvelusväkeä oli eniten Länsi-Suomessa, sillä idän suunnalla perheen ja suvun oma väki riitti tekemään työt.

Perheen lapset olivat noin viiden vuoden ikään saakka ns. kolttuiässä, jolloin ei vielä tarvinnut tehdä töitä. Siitä eteenpäin niin tytöt kuin pojat saivat jo auttaa kevyissä, helpoissa askareissa. Näitähän maatalossa riitti loppumattomiin.

Kun lapsi oli täyttänyt kymmenen vuotta, alkoi töiden jako sukupuolen mukaan miesten- ja naistentöihin. Lapsuus loppui noin 15 vuoden iässä käytyyn rippikouluun, jonka jälkeen nuoren katsottiin jo olevan töitten suhteen täysi-ikäinen. Usein jo nuoremmatkin lapset joutuivat raskaisiin töihin ja maamme alettua teollistua 12-vuotiaat olleet lainkaan harvinaisia mm. konepajojen likaisessa ympäristössä.

Keittiöväkeä kahvitauolla, Lappeenrannan museot /Salakka

Alla suomennettuja maaseudun ammatteja, joihin saatat törmätä tutkimuksessasi

Lähde: Historismi.net

Artikkelikuva: kahvitauko elonkorjuun lomassa Hiidenvedellä. Kuvaaja: Anders Gabriel Heinricius,  kuvaaja 1904, Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Joko olet ottanut selvää, millaisia ihmisiä on kuulunut sinun sukuusi? Ellet vielä, niin voit rekisteröityä täällä MyHeritage-käyttäjäksi – se ei maksa sinulle mitään.

Tutustu myös muihin sukututkimusartikkeleihin MyHeritagen blogissa.