Äidin kirkottaminen synnytyksen jälkeen ja lapsen elämän alkuun liittyviä uskomuksia

Kirkottaminen tapahtui 40 vuorokautta synnyttämisen jälkeen. Siihen saakka hyvin monissa eri kulttuureissa pidettiin synnyttänyttä naista epäpuhtaana. Synnytyksen ja kirkottamisen välisenä aikana naisen piti elää rajoitettua elämää. Käytännössä häntä pidettiin pakanana kirkottamiseen saakka.

Ennen kirkottamista oli kiellettyä mm. syöminen muiden seurassa, kätteleminen (erityisesti miehen) tai veden hakeminen kaivosta. Mikäli kirkottamaton nainen haki vettä kaivosta, oli vaarana menninkäisten ja sammakoiden tulo sinne. Kirkottaminen eli kirkkoonotto oli Ruotsin valtakunnan kirkoissa käytössä keskiajalla, mutta monesti vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Tämän toimituksen avulla nainen pääsi uudelleen seurakunnan jäseneksi ja samalla se toimi puhdistautumismenona.

Äiti ja lapsi. Kuvaaja Augusta Olsson 1906. Uudenkaupungin museo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Kokeile In Coloria omiin mustavalkoisiin kuviisi.

Kirkottaminen mainitaan kirkkojärjestyksessä vuodelta 1571 ja uudelleen vuoden 1686 kirkkolaissa. Vaikka tapa hiipui vähitellen, jäi se evankelisesluterilaisessa kirkossa kokonaan pois käytöstä vasta 1800-luvun lopulla. Ortodokseilla perinne jatkuu edelleen. Säilyneiden tietojen perusteella kirkottaminen tapahtui 1600-luvulla kirkon keskilattialla tahi saarnastuolin edessä, mutta myöhemmin alttarin luona tahi sakaristossa.

Kaste piti toimittaa suuren lapsikuolleisuuden takia mahdollisimman pian.

Useasti turvauduttiin hätäkasteeseen, jonka kuka tahansa rippikoulun käynyt saattoi toimittaa. Kastaja luki virsikirjasta jonkun luvun ja antoi lapselle nimen. Mikäli lapsi jäi eloon, oli hätäkasteen antanut joko kummina tai vähintään todistajana paikalla. Kumma kyllä, kirkkolaissa vuodelta 1686 ei määritelty kummien määrää muuta kuin monikossa. Näin jäi elämään tapa, että kummeja on vähintään kaksi.

Äiti ja vauva. Kuvaaja Victor Barsokevitsch 1926. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.

Perimätietoa, joka auttoi lasta myöhemmin elämässä

Eri puolilla maatamme on uskottu tiettyjen keinojen auttavan lasta myöhemmässä elämässä. Näihin lukeutuivat mm. seuraavat uskomukset:

• Kirjan lehti kapaloon, jos lapsesta haluttiin hyvä lukija
• Hopeamarkka, jos haluttiin hyvän onnen seuraavan lasta
• Itku kasteella merkitsi rikkautta
• Jos OIKEIN KOVAA huusi, tuli pojasta lukkari!

Nimenantamiseen on liittynyt paljon erilaisia uskomuksia

Vaikka kaste on nimenomaan kristillinen sakramentti, annetaan sen yhteydessä yleisesti lapselle nimi. Lapsen nimen keksimiseen on luonnollisesti ollut monia tapoja ja siihen on liittynyt myös erilaisia uskomuksia. Suomalaisten etäisillä sukukansoilla nimeä lapselle on etsitty esimerkiksi nimiä luettelemalla, jolloin lapsen itku tietyn nimen kohdalla on tulkittu merkiksi sopivasta nimestä.

Tietäjä saattoi myös iskeä tuluksilla tulta nimiä luetellessaan ja oikea nimi löytyi taulan syttyessä. Kyse oli samalla usein myös sen selvittämisestä, kenen sukulaisen sielu oli lapseen asettunut. Nimi voitiin myös valita lapsen syntymän aikaan vallinneiden olosuhteiden mukaan.

Tietäjä Eeva Maria Kurtti. Kuvaaja Samuli Paulaharju 1920 / Museovirasto

Monesti perheen esikoispoika nimettiin isänisän mukaan ja esikoistytär äidinäidin mukaan. Sukututkimuksessa onkin mahtavaa seurata, löytyykö eri sukuhaaroista suvun omia nimiä – nimiä, jotka toistuvat sukupolvesta toiseen.

Etunimilaki tuli voimaan vasta vuonna 1946

Tiesitkös muuten, että etunimilakimme tuli voimaan vasta vuonna 1946. Tuolloin nimien kirjoitusasut vihdoin vakiintuivat ja kansalainen saattoi edellyttää, että nimi on kirjoitettu eri paikoissa täsmälleen samassa muodossa.

Elävässä elämässä meillä kyllä on runsaasti lempinimiä käytössä, mutta haastamme sinut etsimään niitä myös esivanhempiesi joukosta! Tiedätkös esimerkiksi isovanhemmillasi olleen perheen, suvun tai tuttavien käyttämiä lempinimiä?

Kerro niistä meille alla kommenteissa.

Lue muita historiaan liittyviä artikkeleita blogista.

Artikkelikuvassa nainen heiluttaa kehtoa. Kuvaaja Ina Roos 1907. Museovirasto. Kuvan laatua on parannettu MyHeritagen Photoenhancerilla.