Esivanhemmillamme ei aina ollut odotettavissa joulun herkkuja

Esivanhemmillamme ei aina ollut odotettavissa joulun herkkuja

Näin joulua, ja ennen kaikkea joulun herkkuja suunnitellessa ja odotellessa on hyvä miettiä myös esivanhempiamme ja entisajan maailmaa, jossa ruoka ei useinkaan ollut mikään itsestään selvyys.

Pieni jääkausi koetteli koko Eurooppaa

Maanviljelijän sato oli täysin sään armoilla ja ankarat katovuodet tuhosivat viljankasvun lähes täysin esimerkiksi 1696–1697 sekä uudelleen 1868–1869. Ensin mainittuun aikaan koko Eurooppaa koetteli ns. pieni jääkausi.

Tämä aika kesti 1400-luvulta aina 1900-luvulle, mutta erityisen voimakas lämpötilan aleneminen koettiin 1690-luvun lopulla. Ilmiö koetteli ankarasti Suomen lisäksi mm. Ruotsia ja Baltian maita. On arveltu, että Suomessa 25 %-33 % silloisesta väestöstä kuoli nälkään tai tauteihin. Se johtui sadon lähes täydellisestä tuhoutumisesta, mikä taasen sai joukoittain kerjäläisiä liikkeelle. Heidän keskuudessaan levisivät kulkutaudit, yhtenä pahimmista lavantauti. Sää aiheutti lisäksi runsaasti kasvitauteja, joista pahin lienee ollut torajyvä.

Andreas Henrici Ascheliniuksen tekstiä vuodelta 1697, Kansalliskirjasto Doria – public domain

Andreas Henrici Ascheliniuksen tekstiä vuodelta 1697, Kansalliskirjasto Doria – public domain

Teksti: Surun surkian/ waiwan waikian Suomen suruises saaresa/ pauhawaisten parwesa. Ylitzen sen ei ikän täydellisesti surcuteldawan ja walitettawan näljän/ iolla Jumala caicki tiettäwästä neuwostans/ synnin tähden on erinomaisesti tätä Suomen pijriä ehkä hirmuisesti/ cuitengin isälisesti rangaisnut/ jo coco colme ajastaica. Mutta caickeen rascamasti 1697

Kun viljaa ei ollut, turvauduttiin hätäravintoon

Kun viljaa ei ollut, joutuivat esivanhempamme syömään ensiksi vähäisen karjansa. Nautojen loputtua teurastettiin hevoset ja jopa koirat. Kun lihaa ei enää riittänyt kaikille, syötiin nälässä mm. eläinten nahkoja. Hätäleipää on aina osattu tehdä ja 1690-luvun kuolonvuosina sitä tehtiin akanoista, oljista, nokkosista, suolaheinästä ja petäjän kuorista.

Pettuleipää on syöty viimeksi vuoden 1918 sisällissodan aikana

Pettuleipä, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo 1918

Pettuleipä, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo 1918

Perimätiedon mukaan pettuleivän valmistus alkoi sileäkuoristen petäjien kaatamisella. Niiden kuorista viillettiin puukolla noin metrin pituisia kaistaleita, jotka irrotettiin puusta. Mukaan otettiin myös kuoren sisin osa eli lino.

Tuvassa nämä kaistaleet paahdettiin uunissa edessä, jotta pihka saataisiin niistä pois. Sen jälkeen ulkokuoresta poistettiin kaikki rosoiset palat ja kaistaleet kierrettiin torvimaiseen muotoon. Näitä sitten kuivattiin välikatossa ylivuotiseksi, jotta loppukin pihka tippuisi pois. Tällä tavalla lopputulos olisi edes hieman paremman makuinen.

Kun kuoret olivat tarpeeksi kuivuneet, ne survottiin huhmareessa jauhomaiseksi. Yleensä pyrittiin lisäämään myös oikeita jauhoja pettuleipään, mutta toisinaan tätä mahdollisuutta ei ollut. Katovuosina ei myöskään ollut aikaa kuivatella kuoria, joten prosessi tapahtui nopeutetusti.

Kuoria survotaan Taivalkoskella. Kuva Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

Kuoria survotaan Taivalkoskella. Kuva Samuli Paulaharju 1917 / Museovirasto

Kuva on väritetty In Colorilla – kokeile sinäkin omiin kuviisi

Pettujauhoista tehty puuro tahi leipä oli kitkerää, karvasta ja maistui pihkalle. Ravintoarvoa sillä ei juuri ollut ja petun syönti tuhosi myös suolistoa.

Jäkälän väitettiin olevan pettua terveellisempää syötävää

Nälkävuosia ja heikompia aikoja oli 1690-luvun jälkeen useitakin. Vielä 1850-luvulla Elias Lönnrot otti asiakseen neuvoa maanmiehiään jäkälän käyttämisen suhteen. Useissa lehdissä julkaistiin hänen artikkelinsa ” Neuwoja erästen jäkäläin käyttämiseksi ruuaksi”.

Ohjeiden mukaan jäkälää piti ensin liottaa vedessä, johon oli lisätty potaskaa eli kaliumkarbonaattia. Potaska sulatettiin ensin veteen, jonka jälkeen kuivattua tai tuoretta jäkälää laitettiin likoamaan vuorokaudeksi tähän liuokseen. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen liuos kaadettiin pois ja jäkälää huuhdeltiin puhtaalla vedellä useita kertoa karvaan maun poistamiseksi.  Lopuksi jäkälä kuivattiin miedossa uuninlämmössä ja tällä tavalla tuotettu jauho säilyi Lönnrotin mukaan vuosikausia.

Itse jäkäläleipä tehtiin sekoittamalla ruis- ja ohrajauhoihin jäkälää. Jäkälää onkin käytetty kautta aikain elukoiden ruoaksi, mutta Elias Lönnrotin mielestä se olisi sopinut laajemminkin ihmisten muonaksi. Hänen perusteelliset esityksensä eivät kuitenkaan saaneet rahvasta innostumaan jäkälän käytöstä, vaikka sitä hienoimmissa ravintoloissa yhä vielä käytetään – tosin lähinnä koristeena esimerkiksi keiton päällä.

Varsinais-Suomen Marttilassa sijainneen vaivaistalon asukkaiden elinolosuhteista

Asukkaiden ruokaan oli määrätty pantavaksi ”puoliksi rukiita, puoliksi sammalia, joista tulee soweliasta ja terweellistä rawintoa”, kuten vaivaishoitokomitean pöytäkirjoista selviää.

Vaivaishuoneeksi vuokrattiin Kraappalan talo, jossa oli 10 huonetta. Marraskuussa 1867 muuttivat ensimmäiset asukkaat sisään ja hoitajaksi otettiin jahtivouti Lindberg vaimoineen. Asukkaita, kaikenikäisiä, oli alkuvaiheessa noin 60.

Sänkyjen virkaa toimittavat pukkien päälle nostetut levyt, joille oli levitelty hieman olkia. Ainoat petivaatteet olivat vaivaisten ja sairaiden mukanaan tuomat, osin likaiset rievut. Lindberg ja hänen vaimonsa olivat täysin kokemattomia toimeensa. Huoneet olivat jatkuvasti likaisia ja kirjavanaan syöpäläisiä.

Erityisen pahasti ontui ruokailun järjestely. Pitäjäläisten yhteneväisten kertomusten mukaan ruokaa oli yksinkertaisesti niin vähän, että ihmisiä kuoli nälkään. Leipää oli aluksi tehty seulomattomista kaurajauhoista ja pavunvarsista. Rukiita oli hieman taikinan siteenä. Näistä leivottu leipä pysyi vain vaivoin koossa.

Vaivaistalon hoidokit aterioimassa. Kuvaaja Einar Fieandt 1903-1904 / Museoviraston kokoelmat

Vaivaistalon hoidokit aterioimassa. Kuvaaja Einar Fieandt 1903-1904 / Museoviraston kokoelmat

Velliä keitettiin herneenvarsista ja kaurajauhoista

Joka toinen päivä pystyttiin sen mukaan laittamaan muutama perunanpala. Kahden silakan ateria oli suoranainen juhla ja näitä sinttejä hoidokit imeskelivät ”kuten kuoleva oljenkortta”. Joulun aikaan leipätaikinaan ilmaantui jäkäliä ja mäkisammalta hernevarsien kera. Rukiinjyviä oli taas vain siteeksi, vaikka kaikki pitäjän ruotujyvät (kolme kappaa talolta) oli tuotu vaivaishuoneelle. Lisäksi oli ostettu parikymmentä tynnyriä rukiita varalle.

Leipä ei noilla ainesosilla pysynyt koossa, vaan se täytyy vetää uunista ulos luudalla palasina tai murusina. Ulkonäkökin oli tietysti ikävä. Koska sekä leipä että velli sisälsivät jopa kokonaisia tähkiä ja turmeli se syöjän sisuskalut pahasti.

Monet vaivaiset tai jo ennestään sairaat kärsivät tulehduksista. Sairastuneet vaipuivat vaatimattomien sänkyjensä pohjalle ja heidän vatsansa turposivat luonnottomiksi. Monet saivat ankaria polttoja ja ummetusta, joka johti nopeasti kuolemaan.

Lue myös muita historiallisia artikkeleita MyHeritagen blogista.

Artikkelikuvassa petäjää nyljetään Taivalkoskella. Kuvaaja Samuli Paulaharju 1917 / Museoviraston kokoelmat