Luuri, ennen vanhaan puhelimen kädessä pidettävä osa, joka sisälsi mikrofonin ja kuulokkeen, voi nykyisin tarkoittaa myös matkapuhelinta.
Suomessa omaksuttiin puhelimen käyttö hyvin nopeasti sen keksimisen jälkeen. Metallitehtailija Johan Nissinen myi puhelimia eli telefooneja marraskuusta 1877 alkaen Helsingissä Annankatu 28:ssa sijainneessa patentti- ja agentuurikonttorissaan. Hän myös rakensi vuonna 1877 Suomen ensimmäisen puhelinlinjan tontilleen Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan.
Seuraavana vuonna, 1.4.1878, Vaasan Sanomat kirjoitti:
”Telefooni – nykyajan uudempia keksinnöitä – on sellainen kone, jolla voidaan penikulmien päähän rauta- tahi waskilankaa myöten selwillä sanoilla puhua, joka kuitenkin tapahtuu niin, ettei wälilliset henkilöt kuule mitään, waikka kuinkakin painaisiwat korwansa lankaan. Kone itse on hywin pieni – päältä päin ihan samaa mallia kuin puinen kaljatynnyrin hana – tehty puusta, ja sen sisään on kiinnitetty maneetti-puikko, jonka toisen pään (koneessa sen puolisen pään, josta kuullellaan ja puhutaan) …”
Vaasan Sanomat 1.4.1878
Toki laite yleistyi varsin hitaasti ja vain suurimpien taajamien kautta, mutta jo 1800-luvulla oli perustettu useitakin ”telefooniyhtiöitä” maaseutupitäjiin. Jonkinlaista osviittaa ensimmäisten parin vuosikymmenen kehityksestä antaa kesällä 1895 julkaistu tilasto maamme puhelimista.
Telefooniin oli varaa vain harvoilla
Tilaston mukaan ”telefooni”yhtiöissä oli jäseniä ja näin ollen tilaajia kaikkiaan 7351 kappaletta. Eniten puhelimia oli pääkaupungissamme Helsingissä, jota sitten seurasivat järjestyksessä Viipuri, Turku, Tampere, Vaasa ja Pori. Kaupunkien asukaslukuun suhteutettuna voiton vei piskuinen Maarianhamina, josta vuonna 1895 löytyi yksi luuri jokaista 13 asukasta kohden.
Alla oleva kuva: Ellen Hartman puhelimessa. Kuvaaja Gösta Florman, Ruotsalaisen teatterin arkisto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla – kokeile sinäkin!
Sortavalassa ja Mikkelissä puhelimia per asukas oli 25, Lappeenrannassa 26, Loviisassa 27, Uusi-Kaarlepyyssä 31 sekä Helsingissä 33. Perää piti Länsirannikon satamakaupunki Kaskinen, jossa oli yksi puhelin 137 asujainta kohden koko maan keskiarvon ollessa 51. Vielä 1900-luvun alussa oli tyypillistä, että puhelimen omisti maaseutupitäjässä lähinnä kirkkoherra, nimismies, kauppias ja muutama suuremman maatilan omistaja tai säätyläinen.
Puhelimen vuosimaksukäytännöt olivat sekavia
Vuosimaksut olivat erittäin sekalaiset, koska ne laskutettiin joka yhtiössä hieman eri tavalla. Varsinais-Suomessa sijainneen Marttilan Telefooniyhtiö päätti perustamiskokouksessaan periä maksuja hieman erikoisella tavalla:
”Kullakin telefoonin tilaajalla pitää olla lukolla varustettu säästölaatikko, johonka kootaan maksut puhumisesta niiltä henkilöiltä, joilla ei ole osaa telefooniin eikä muutenkaan oikeutta sen käyttämiseen. Maksu puhumisesta on kaikilta, joilla ei ole itsellä telefoonia kymmenen penniä, kuin puhutaan yhtiön piirissä; ulkopuolella sitä kaksikymmentäviisi penniä kultakin eri kerralta, mikä maksu on heti suoritettava ja säilytettävä säästölaatikossa”.
Alla olevassa kuvassa on Lappeenrannassa käytössä ollut maksulipas. Lippaaseen on kirjoitettu teksti: ”Maksu Wiipuriin 50 p, kaupungissa 15 p.” Teksti on suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, kannessa on kolo kolikoille. Maksulippaan löytöpaikka ei ole tiedossa, mutta Castrenin mukaan kaupunkiin päätettiin helmikuussa 1887 hankkia telefooni Lappeenrannan ja Viipurin välille. Kylpylaitoksen ravintolassa, Nyysisen kahvilassa ja myös seurahuoneella oli vastaavat yleisöpuhelimet. / Kuvalähde: Lappeenrannan museot
Puheluiden välittämiseen tarvittiin kaapeleita ja keskus
Puhelimia varten oli tuossa vaiheessa asennettu koko maassa hieman vajaat 8000 kilometriä kaapeleita. Pisimmät pätkät olivat Etelä-Suomen kaupunkien välisellä osakeyhtiöllä, joka lohkaisi potista 1600 kilometriä. Yllättäen toisena oli Orimattila, jolla kaapeleiden pituus tosin jäi tuhat kilometriä lyhyemmäksi. Kaksilankaisia johtoja oli vain 918 kilometriä, mutta nämä yleistyivät seuraavina vuosina vauhdikkaasti.
Lappeenrannan Valtakatu ja puhelinpylväitä. Kuvalähde: Olga Tarkkonen, 1890–1910/Lappeenrannan museot / väritetty MyHeritagen In Colorilla
Puhelinliikenteen alkuaikoina puheluiden välittäminen tapahtui käsityönä. Halutessaan tilata puhelun, tilaaja kiersi koneensa kampea, jolloin keskuksessa asianomainen numeroläppä putosi auki. Samalla soittokello hälytti keskuksen. Välittäjä yhdisti pistokeparista vasemman tilaajan linjan reikään ja vastasi esim; ”Kyrö”. Tilaajan sanottua, mihin puhelun haluaa, välittäjä yhdisti parin oikeanpuoleisen pistokkeen halutun numeron reikään. Sen jälkeen välittäjä hälytti vastaanottajan painamalla pöydässä olevaa nappulaa
Voitiin myös kiertää pöydän sivussa olevaa kampea. Puhelun lopussa tilaajan piti antaa loppusoitto kammella merkiksi keskukselle, että kytketyt johdot sai irrottaa. Silloin loppusoittoläppä aukesi. Keskuksenhoitajan oli silloin tällöin kuunneltava jatkuiko puhelu vielä, sillä monesti loppusoitto unohdettiin antaa.
Lappeenrannan telefooniyhtiön puhelinkeskus 1900-luvun alusta / Lappeenrannan museot
Puhelimen alkuaikoihin liittyy lukemattomia tarinoita
Joskus 1900-luvun alussa oli tyypillistä, että puhelimen omisti maaseutupitäjässä lähinnä kirkkoherra, nimismies, kauppias ja muutama suuremman maatilan omistaja tai säätyläinen. Osin tämän takia ei ollut ihme, että seuraava hullunkurinen tapaus sai julkisuutta kesällä 1909 ainakin pääkaupunkiseudulla.
Sörnäisten vankila 1890, kuvaaja K.E.Ståhlberg / Helsingin kaupunginmuseo
Kävi nimittäin niin, että eräs Sörnäisten vankilassa tuomiotaan istunut vanki löysi laitoksen pihalla olleesta roskaläjästä vanhan, rikkinäisen puhelimen. Tuomitulla välähti heti, että tästä satunnaisesta löydöstä saattaisi olla hyötyä.
Teknisesti lahjakkaana miehenä vanki korjasi tuota pikaa koneen ja sai sen myös toimimaan. Seuraava ongelma oli saada puhelinkone yhteyteen ulkomaailman kanssa. Mies oli onnekas, sillä heti vankilan katon yläpuolella kulki käytössä oleva puhelinlanka. Niinpä vankimme kiipesi katolle muka korjaustyötä tekemään kiinnittäen samalla em. romuläjästä ottamansa metallilangan puhelinjohtoon.
Korjaamansa puhelinkoneen vanki oli piilottanut erään käytävän nurkkaukseen, mihin hän nyt veti johdon muiden näkemättä. Kaiken huipuksi yritteliäs vanki teki oman, pienen puhelinluettelon kopioimalla nimiä jostain vanhasta kataloogista.
Näin hän pystyi lopulta soittelemaan vapaasti kaupungin eri puolille ja ensimmäiseksi hänen kerrottiin jutelleen eräiden palvelustyttöjen kanssa. Eräällä kerralla hän otti jopa yhteyttä oman vankilansa johtajaan puhelimellaan. Nämä soittamiset herättivät vähitellen vankitoverien ja ennen kaikkea vartijoiden huomion. Koko lysti päättyi vartijan yllätettyä vangin, joka oli juuri vilkkaassa keskustelussa erään heilansa kanssa. Tästä lemmenpuhelusta tulikin kekseliään vankimme viimeinen puhelu vankilassa olon aikana.
Tutustu myös muihin historiallisiin aiheisiin MyHeritagen blogissa.
Artikkelikuva: Puhelin 1892 – 1919, valmistaja: L.M. Ericsson & Co. / Salon historiallinen museo
