Käsityöläisammatit ja niiden harjoittaminen Suomessa 1680-luvulta 1800-luvun loppupuolelle

Käsityöläisammatit ja niiden harjoittaminen ei ollut maaseudulla pitkään aikaan mikään läpihuutojuttu. Ruotsin kuningas Kaarle XI antoi vuonna 1680 talonpoikaissäädyn esittämään valitukseen vastauksen, että pitäjässä saa toimia vain yksi suutari ja yksi räätäli. Näiden piti maksaa ammattiäyrejä eli veroa tästä työstään.

Kuutisen vuotta myöhemmin kuningas armollisesti ilmoitti, että maaseudun käsityöläisillä saisi olla oppipoikia ja oppirenkejä. Myös määrällinen rajoitus suutareista ja räätäleistä poistui, sillä jatkossa maaherra määräsi kokonaismäärästä. Tästä kaikesta alkoi ns. pitäjänkäsityöläisjärjestelmä. Se hallitsi maata aina vuoteen 1879, jolloin säädettiin elinkeinovapaus. Käytännössä systeemi murentui vähitellen 1800-luvun aikana. Pitäjänkäsityöläiset olivat miehiä, sillä vaikka naisetkin toki tekivät käsityötä, ei sitä katsottu ammatiksi. Se kuului kotitaloustyön runsaaseen joukkoon.

Alla Porin käsityöammatteja 1721 – 1860. Lähde: pori.fi/satakunnan-museo

Uusikaupunkilaisia nahkureita vuonna 1889. Uudenkaupungin museo. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Joskus on vaikeaa määritellä, kuka oli pitäjänkäsityöläinen ja kuka taas toimi esimerkiksi suutarina muun työn ohessa. Periaatteessa pitäjänkäsityöläinen oli henkilö, jolla oli valtakirja ammattiaan varten. Tämän hän sai siten, että pyysi ensin omalta paikallisyhteisöltään hyväksynnän työtään varten. Hyväksynnän hakeminen tapahtui kihlakunnanoikeuden istunnossa eli tuttavallisemmin käräjillä. Siellä hän saattoi joutua esittelemään työnäytteen. Taitonsa saattoi esittää myös suullisesti tai kirjallisilla todistuksilla.

Alla olevalla videolla kuulet kuvitteellisen sepän, Linkreenin Aatun kertovan sepän työstä ja siitä, kuinka hän päätyi sepäksi.

Tee oma DeepStory-videosi täällä.

Edellytykset pitäjänkäsityöläiseksi pääsyyn

Pitäjänkäsityöläiseltä edellytettiin hyvää mainetta ja aviollista syntyperää. Kun käräjiltä oli sitten saatu hyväksyntä, kääntyi hakija oman lääninsä maaherran puoleen. Tämä antoi virallisen luvan. Lisäksi 1800-luvulla pitäjänkäsityöläinen sai erityisen nimityskirjan, joka oli hänen hallussaan niin kauan kuin mies ammattiaan harjoitti. Sen jälkeen se piti palauttaa lääninhallituksen lääninkansliaan.

Fredrik Wesmanin kulta- ja hopeasepän kisällinkirja 1846. Keski-Suomen museo

Edellä mainitussa luvassa mainittiin hakijan pysyvän toimessaan ” niin pitkän aikaa kun hän raittiilla ja kunniallisella käytöksellä ahkerasti palvelee paikallista rahvasta ja nämä hänelle tästä suorittivat asianmukaiset maksut”.  Merja Uotila, joka on tutkinut runsaasti mm. Hollolan käsityöläisiä, on huomannut, ettei mitään yksityiskohtaisia määräyksiä pitäjänkäsityöläiseksi pääsemisestä ollut. Aikaa myöten kehittyneet käytänteet ohjasivat toimintaa, eivät lakipykälät.

Muut maaseudun käsityöläiset

Toki maaseudulta löytyi muitakin kuin pitäjänkäsityöläisiä; suutareita, räätäleitä tai vaikka seppiä. Moni torppari, entinen sotilas tai rakuuna teki pienimuotoisesti jotain, mutta ei maksanut siitä em. ammattiveroa. Vaikka he lain edessä olivat laittomia, saivat he ns. suojeluksen esimerkiksi isäntätaloltaan. Heillä ei kuitenkaan ollut oikeutta ottaa oppipoikaa tai muuta avustavaa väkeä. Vuodesta 1748 eteenpäin entisillä sotilailla oli lupa harjoittaa sitä käsityötä, mitä vain osasivat. Kartanoilla taasen oli omia käsityöläisiä jo 1600-luvulla.

Iltapuhteella Leppälän talon tuvassa. Kuvaaja E. Lyytinen 1907, Museovirasto. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Sukututkijan kannattaa muistaa, että käsityöläissukulainen on voinut toimia uransa alussa pitäjänkäsityöläisenä ihan virallisesti, mutta hän on voinut palauttaa em. nimityskirjan. Sen jälkeen hänestä on tullut torppari, mutta käytännössä käsityöläisura ei ole missään vaiheessa katkennut. Rippi- ja henkikirjojen antamat tiedot eivät aina ole niin yksiselitteisiä.

Mistä sukututkija löytää tietoja käsityöläisistä?

Pitäjänkäsityöläisistä voi löytää listauksia läänintileistä eikä unohtaa sovi SSHY:n sivuilta löytyvää, Länsi-Suomea koskevaa käsityöläiskortistoa. Tutkijan kannattaa selvittää henkilön koko elämänura, jos mielenkiinnon kohteena on juuri käsityöläisyys. Käräjäkirjoista voi etsiä hakeutumista ao. asemaan ja läänintileistä sekä lääninkonttorien arkistoista puolestaan tarkempia tietoja. Osaa näistä aineistoista ei ole vielä digitaalisessa muodossa, joten jalkautuminen arkistoon on lähes pakollista pitäjänkäsityöläisiä selvitellessä.

Ammattikunnat eli killat

Alla olevassa kuvassa Jokioisten kankirautaseppiä. Museovirasto.

MyHeritage In Color

Kaupungeissa käsityöläiset järjestäytyivät 1600-luvulta eteenpäin ammattikunniksi eli killoiksi. Ammatin harjoittaminen oli siis riippuvaista siitä, hyväksyttiinkö henkilö ao. ammattikuntaan. Tämä järjestelmä oli voimassa vuoteen 1868. Ammattikunta muodosti maamme vanhoissa kaupungeissa eräänlaisen kartellin, sillä se määritteli tuotannon määrät, myyntihinnat ja mestareiden määrän. Ammattikuntajärjestys vuodelta 1720 ohjasi tätä toimintaa ja sen kehitystä. Kansallisarkisto on digitoinut lähinnä Helsingin ammattikuntien arkistoja, joista saakin hyvän käsityksen niiden sisällöstä. Pöytäkirjat mm. kertovat kisällin tiestä oppipojaksi ja edelleen mestariksi.

Lue lisää sukututkimusaiheisia artikkeleita täällä

Artikkelikuvassa turkulaisia tynnyrintekijöitä, Museovirasto