Tervehtiminen ennen vanhaan tapahtui joko kumartamalla tai niiaamalla ja lausumalla jokin kohteliaisuus. 1800-luvulla viimeisiä aikojaan elävä säätyjako vaikutti monella tavalla myös jokapäiväiseen elämään: ylempi tervehti aina ensin alempaansa, vanhempi nuorempaa. Alempiarvoiselle ei kumarrettu, vaan jos haluttiin osoittaa huomiota, saattoi mies sipaista hattunsa reunaa ja nainen nyökätä kevyesti.
Ylemmille annettiin tietä, eikä torppari koskaan kävellyt isäntänsä edellä. Naiset kulkivat aina miestensä jäljessä, sillä naisen ajateltiin olevan miestä alempana, ja lapset tulivat äitiensä jäljessä.
Arvoasemat perheen sisällä olivat yhtä tärkeitä kuin säätyjen välillä. Lapset eivät voineet ylittää isän tahtoa. Tämä johtui kunnioituksesta, eikä niinkään lainsäädännöstä. Myöskään vaimo ei voinut avoimesti uhmata miestään, oli mies sitten miten väärässä tahansa.
Kättelemiseen aloitteen teki ylempiarvoinen
Kätteleminen yleistyi ylempien säätyjen keskuudessa ja 1800-luvun puolivälin jälkeen tapa levisi myös tavallisen kansan pariin. Kättelyä pidettiin pitkään hienosteluna, mutta 1900-luvun alussa se oli jo yleistä.
Kuvalähde: ÖTA 135, SLS 865 Erik Hägglunds fotosamling,
Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla – kokeile sinäkin!
Puhuttelu tapahtui aina kolmannessa persoonassa
”Hän on hyvä ja istuutuu”
”Ottaisiko hän vähän vettä?”
Myös arvonimiä, asemaa tai etunimeä (alemmistaan) on voitu käyttää:
”Pastori on hyvä ja istuutuu.”
”Ottaisiko rouva vähän vettä?”
Piialle: ”Sanna menee nyt ja hakee Rouvalle vettä”
Puhuttelu oli muodollista myös perheen sisällä
Jopa omaa puolisoa on puhuteltu kolmannessa persoonassa. Ainoastaan kahden kesken on voitu sinutella, julkisesti ei koskaan.
Torpparit ovat ehkä käyttäneet toisistaan etunimiä, mutta ylempiä puhuteltiin aina kolmannessa persoonassa tai aseman mukaan. Nuorempi teititteli aina vanhempaansa ja teitittely tapahtui kolmannessa persoonassa. Sinuttelu olisi ollut vakava loukkaus toisen asemaa tai ikää kohtaan. Sanaa ”se” ei koskaan käytetty ihmisestä.
”Olisi isännälle asiaa”
Jos torpparilla oli asiaa isännälleen, saattoi hän hakeutua paikkaan, jossa isäntään voisi törmätä. Isännän tervehdittyä ja torpparin vastattua saattoi torppari sanoa: ”Olisi isännälle asiaa” ja mahdollisesti myös lisätä, mistä haluaa puhua. Isäntä saattoi antaa luvan puhua heti tai pyytää torpparin puheilleen jonakin paremmin sopivana ajankohtana.
Palvelija ei puhutellut ylempiään ilman lupaa
Palvelija ei koskaan puhutellut isäntäväkeään (tai ketään ylempiarvoista) ilman lupaa. Jos palvelijalla oli jotain sanottavaa esimerkiksi Rouvalle, hän meni hiljaa seisomaan tämän lähelle katse maahan luotuna ja odotti, kunnes Rouva puhutteli häntä ja antoi luvan puhua. Palvelija ei myöskään katsonut ylempiään silmiin, se olisi ollut röyhkeyttä ja ilmaissut palvelijan pitävän itseään lähes ylempänsä veroisena.
Pukeutuminen oli pitkään säädyn mukaista
Jokaisen säädyn ja säädyttömien piti pukeutua tarkasti laadittujen ohjeiden mukaisesti ennalta määrättyjä materiaaleja käyttäen. Ei myöskään ollut sopivaa käyttää muuta kuin omaan säätyyn kuuluvia vaatemalleja.
Monesti isäntäväki antoi kuluneet vaatteensa palvelusväen käyttöön, mutta tätäkin katsottiin välillä kummeksuen. Vielä 1900-luvulla, itsenäisyytemme aikana ennen sotia arvosteltiin piikoja, jotka olivat pukeutuneet emäntiensä vanhoihin vaatteisiin. Jokainen pysyköön säädyssään, oli kantavana teemana, vaikka itse sääty-yhteiskunta oli poliittisesti hajotettu 1900-luvun alussa.
Säätyläisten etuoikeudeksi katsottiin muodikas pukeutuminen ja muotipukujen käyttö. Esimerkkinä säätyläisille ominaisesta vaatteesta voisi mainita 1700-luvulla käytetyn pönkkähameen, jonka käytön ylellisyysasetukset kielsivät rahvaalta. Lisäksi säätyläiset saivat myös usein käyttää kalliimpia materiaaleja ja kankaita. Rahvas sen sijaan joutui ylellisyysasetusten myötä tyytymään halpoihin kotimaisiin kankaisiin, jotka usein olivat villaa tai pellavaa. Näin on todennut mm. Marika Anttila Oulun kaupunkikaivausten tekstiililöytöjen suhteen pro gradussaan ”Tekstiilit ja pukeutuminen 1600–1800-luvuilla Suomessa”.
Artikkelikuvassa on kenraalikuvernööri Nikolai Gerard Sortavalassa. Kuvaaja I.M.Wartiainen 1907. Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla – kokeile sinäkin!
Kerro alla kommenteissa, millaisia käytöstapoja sinulle opetettiin lapsena.
Tästä linkistä pääset lukemaan myös muita historiallisia kirjoituksiamme.
