Seurakuntaelämää Suomessa – oliko esivanhempasi kirkkoväärti, lukkari tai urkuri?

Postannut annikka

8 marraskuun, 2023

Seurakuntaelämässä kirkkoväärti oli erittäin merkittävä henkilö. Hän vastasi monista keskeisistä asioista, kuten viinivarastosta, köyhäinavusta ja kirkon varoista. Yhdessä kirkkoherran kanssa hän oli vastuussa näiden asioiden tarkasta hallinnasta. Lisäksi hänellä oli merkittävä vastuu kirkon omaisuudesta, mm. hautausmaasta. Kirkkoväärti keräsi myös näihin liittyen erilaisia maksuja ja veloituksia. Vuonna 1884 Satakunta -lehdessä julkaistussa päivälistassa mainittiin, että Porin kirkkoväärti vastaanotti kirkonrakennusmaksuja kaupungin taloista ja tonteista omassa kansliassaan, talossa numero 106.

Millaisia ominaisuuksia ja taitoja kirkkoväärtillä piti olla?

Kirkkoväärteiksi valittiin yleensä varakkaita rusthollareita, talollisia tai jopa säätyläisiä. Henkilön tuli nauttia seurakuntalaisten kunnioitusta ja luottamusta. Luku- ja kirjoitustaito olivat tärkeitä ominaisuuksia. Toisinaan tilien kirjaamiseen saattoi osallistua myös pappismiehiä tai säätyläisiä. Tehokkaan toiminnan varmistamiseksi oppineisuus oli hyödyksi.

Turun Wiikko-Sanomat 12.2.1820 no. 6, Kansalliskirjasto.fi

Yllä olevan leikkeen teksti: Tietoja keisarilliselta Suomen Huoneenhallitus-Seuralta Turusta

Lopulla wiimeis-wuotta owat keisarilliselta Suomen huoneenhallitus-Seuralta määrätyt alla-mainittawille seuraawaiset kunnian-merkit ja palkinnot, nimittäin: Mainitun Seuran hopeinen, rinnassa kannettava metali hopeisineen witjoneen Wähän Kyrön Lautamiehelle ja Kirkkowäärtille, Hannukselan isännälle Jaakko Tiomaan pojalle, joka on rakentanut itsellensä oiwallisen kartanon, ollut ahkera ja toimelias maanwiljelijä, ja kaikessa käytöksessänsä ja wirkansa työssä rehellinen ja kiitettävä mies.

Ajan myötä kirkkoväärtin asema vahvistui entisestään. Kirkolla oli myös vastuu sen aikaisesta kunnallishallinnosta. Tästä näkökulmasta katsottuna kirkkoväärtin asema muistutti nykypäivän kunnanjohtajan asemaa. Kirkkoväärtien luonne ja toimeliaisuus ratkaisivat hyvin pitkälle, kuinka paljon paikallisyhteisö heitä arvosti.

Sukututkijan silmään pisti aikakausilehti Mehiläisen artikkeli vuodelta 1837

Sen otsikkona oli Muutamia muita muistettavia nimiä Braahesta

Muistettavana oli Forbus Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja porvari Oulusta. Poika Hansu oli Braahen ensimmäinen porvari, sitte raatimies kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 wuotta, myöhemmin pitäjänkirjoittaja mainituissa pitäjissä, joku aika wouti Iinsalmessa, ensimmäinen kirkkowäärti Braahessa, kuoli 88 wuoden wanhana 1710, elettyänsä 60 vuotta Braahessa. Hänestä ja weljestänsä Kasperista lewesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kowin lewiä.

Artikkeli ei ole kovin pitkä, mutta antaa sukututkijalle roppakaupalla tietoa Hansu Forbuksesta, joka kuoli yli 100 vuotta ennen artikkelin kirjoittamista.

Kuva Aikakauslehti Mehiläinen 1.1.1837 no 2, Kansalliskirjasto.fi

1800-luvulta alkaen kirkkoväärtin tehtävät siirtyivät niin kirkkoneuvostolle kuin kirkkojen vahtimestareille, suntioille sekä taloudellisen vastuun osalta seurakunnan taloudesta vastaavalle virkamiehelle. Kirkkolaista poistuivat määräykset kirkkoväärtin tehtävistä. Näin koko kirkkoväärti-instituutio menetti merkityksensä ja vähitellen unohtui pois käytöstä.

Lukkari oli ”joka paikan höylä”

Lukkari oli alun perin seurakunnan kellonsoittaja ja myöhemmin kirkonvartija, kirkonpalvelija ja lasten opettaja, joka toimi papin apulaisena. Nimitys viittaakin kellojen soittamiseen ja se on lainaa ruotsin sanasta klockare.

Vuoden 1686 kirkkolaki määritteli lukkarin taustaa ja työtä näin: ”Luckari pitä samalla muoto Kirckoherrald ja Seuracunnald walittaman; waan ei ilman Tacausmiehiä wastan otettaman. Hänen pitä oleman cunniallisen / uscollisen ja wiriän / Kirjantaitawan / ja taitaman weisata ja kirjoitta / nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita.”

Itse työstä taas määrättiin; ”murhen pitämän soittamisest ja kläppämisest / cullakin ajallans / laitta Stundikelloja / nijn myös ottaman wisun warin / ja hywin tallella pitämän caickia mitä hänen halduns annettu ja uscottu on,”

vanha lukkari, maalannut Karl Emanuel Jansson 1874. Public domain -kuva Wikipediasta, palautettu värit MyHeritagen In Colorilla

Edellä mainittujen lisäksi lukkarin piti tarvittaessa toimia eräänlaisena juoksupoikana, joka toimitti kirkollisia asiakirjoja kirkkoherralle ja/tai rovastille. Kun päästiin 1800-luvun puolelle, tulivat tehtäväkenttään mukaan mm. rokotukset. Lukkari saattoi tietysti toimia urkurinakin, jos vain seurakunnalla oli ollut varaa hankkia tuollainen arvokas soittopeli.

Kukahan oli laatimassa kuninkaalle tätä lukkarin ”CV:tä”?

Vanhoista sanomalehdistä voi löytää kiehtovia pikkutarinoita, joiden liittäminen todellisiin historiallisiin tapahtumiin saattaa ajoittain olla hieman hankalaa – toisinaan jopa mahdotonta. Olisiko mahdollista, että joku voisi tunnistaa alla olevan anomuksen todellisen laatijan? Eräs sotaveteraaninimittäin suunnitteli pyytävänsä apua kuninkaalta laatimalla poikkeuksellisen luettelon omista meriiteistään;

”Minun isänisäni oli kirkkoherran neljä peninkulmaan Turusta Helsinkiin, isäni oli nainut kirkkoherran tyttären, joka oli Hämeenlinnan kaupungin ja maan emä- ja kappeliseurakunnan kappalaisena. Mutta hän hylkäsi minun kuin jäniksen pojan, jollaisena tulin sotamieheksi Karjalan jalkaväkeen, mikä minulle oli sota-aikana hyvin vaarallinen. Kuitenkin sain kunnian karkulaisena viedä viisitoista venäläistä Kuopioon, jossa olen kaksikymmentä vuotta ollut lukkarina R-n seurakunnassa. Poikani on kymmenen vuotta suurella vaivalla samassa seurakunnassa ollut kellonsoittajana, vaikka hänellä ei ole puolta ruumista. Oh! miten paljon minulla olisi lisättävää, vaan murhe lähestyy ja minun täytyy lopettaa.”

Ensimmäiset urkurit tulivat Suomeen yleensä muualta

Urkujen yleistymistä hidasti niiden kallis hinta. Kirkkoihin saatiin urut vasta uskonpuhdistuksen aikakauden myötä. Ensimmäiset varmat merkinnät Turun tuomiokirkkoon hankituista uruista ovat peräisin 1500-luvun loppupuolelta. Muiden kaupunkien kirkoissa urkuja alettiin hankkia tai rakentaa 1600-luvun alussa, kun taas maaseurakuntiin ne saapuivat vasta saman vuosisadan loppupuolella. Suomen seurakunnista enemmistö toimi 1700-luvulla ilman urkuja, ja osaan kaupungeistakin urut saatiin vasta 1800-luvun kynnyksellä. Urkujen leviämistä hidastivat monet erilaiset tekijät. Ennen kaikkea niiden hankkiminen oli kallista. Jos seurakunnan piti kustantaa urut omista varoista, niin siihen pystyivät vain suuret ja väkirikkaat seurakunnat.

Urkuri 1930-luvulta. Satakunnan museo, väritetty MyHeritagen In Colorilla

Suomalaisten kirkkojen ensimmäiset urkurit vaikuttavat pääosin tulleen muualta: Ruotsista, Baltian maista ja Pohjois-Saksasta. Tämä oli käytännön pakko, sillä maassa ei aluksi ollut riittävästi koulutettuja urkuritaiteilijoita omasta takaa, sillä itse soittimiakaan ei vielä ollut saatavilla. Muutamia kotimaisia urkuritaiteilijoita kuitenkin tunnetaan, mutta tietoa siitä, missä ja miten he olivat hankkineet osaamisensa, on valitettavasti säilynyt hyvin vähän.

Ammatti on yksi sukupuusi tärkeimmistä rakennuspalikoista

Ammatti voi antaa paljon tietoa siitä, kuka sukulaisesi oli: mikä hänelle oli tärkeää, kuinka ja kuinka hyvin hän elätti perheensä, mitä taitoja tai millaista omaisuutta hänellä mahdollisesti oli. Sukututkijan kannattaakin lisätä puunsa henkilöiden tietoihin jälkipolvia varten myös ammatit ja arvonimet sekä ammattien kuvaukset. MyHeritagen historiallisten tietojen kokoelmat sisältävät alla olevilla kirkonmiesten avainsanoilla tietoja seuraavasti: