Kirkonkirjat osa 8 – Kirkkokuri

Kirkonkirjat osa 8 – Kirkkokuri

Kirkkokuri tarkoittaa kirkon kurinpidollisia toimia, joiden tarkoitus on pitää kirkon jäsenet oikeaoppisina. Historiallisesti se on tarkoittanut Suomessa häpeärangaistuksia niille, jotka eivät ole noudattaneet kirkon tunnustusta. Uskonpuhdistuksen jälkeen Ruotsin valtakunnassa kirkko halusi voimakkaasti määritellä sen, mitä omaan uskontoon sisältyi. Sen takia kaikki vanhaan, katoliseen tapaan liittynyt nähtiin taikauskona. Taikauskoa olivat myös erilaiset kansan esivanhemmiltaan perimät rituaalit, sillä niiden katsottiin edustavan väärien jumalien palvontaa.

Rangaistuksilla, katumuksilla ja parannuksilla lepytettiin Jumalan vihaa

Kirkko ja kruunu yhdessä ottivatkin lujan kontrollin ihmisten elämästä. Näkemyksenä oli, että ellei esivalta pidä kansaa kurissa, Jumala rankaisisi koko valtakuntaa erilaisilla vitsauksilla. Tämän kaiken voi nähdä voimakkaana, sosiaalisena kontrollina, johon liittyivät mm. sapattirikokset. Vuoden 1734 maanlaki määräsi 10 taalarin sakon sille, joka loukkasi pyhäpäivän pyhyyttä rikoksellaan tai tekemällä esimerkiksi sinänsä luvallista, mutta vähemmän tärkeää työtä.

Sapattirikos

Sapattina ei ollut luvallista myydä ruokaa ja juomaa ennen kirkonmenojen päättymistä. Pyhäpäivisin kello 4.00 – 21.00 tehtyjen rikosten kohdalla asianomainen tuomittiin ensin ao. teosta ja sen jälkeen hänelle langetettiin sapattirikoksesta sakko. Nämä rangaistukset sitten yhdistettiin. Tällä kaikella tähdättiin kristillisen siveellisyyden ylläpitämiseen ja järjestykseen sekä kirkossa että kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen. Jouluna, pääsiäisenä tai helluntaina ei saanut pitää häitä. Jos häät järjestettiin paaston aikaan, oli niiden tapahduttava ”ilman caickia Hääleikitä”.

Jalkapuu

Kirkkokurista pitivät huolta kirkkoherra ja hänen apunaan kirkkoraati. Syyllisiä voitiin joko nuhdella, antaa heille varoitus tai langettaa heille häpeärangaistus. Tämä tarkoitti esimerkiksi jalkapuussa tai häpeäpenkissä istumista. Yksi ankarimpia rangaistuksia oli ehtoolliselta poissulkeminen määräajaksi. Kirkolla oli oikeus tuomita rangaistuksia teoista, joista laki ei määrännyt rangaistuista. Jos teko katsottiin liian vähäpätöiseksi käräjille viemistä ajatellen, saattoi kirkko kuitenkin antaa siitä em. häpeärangaistuksen tai sakon. Kirkkokuri ei tarkoittanut pelkästään pyhäpäivän vieton kontrollointia. Sen piiriin kuuluivat myös avioparien väliset erimielisyydet, kiroilu, valehtelu, huono lukutaito ja vaikkapa harhaoppien levittäminen.

Tietojen löytäminen

Sukututkija saa kirkkokuriin liittyvistä seikoista tietoa mm. kirkonkokousten pöytäkirjoista. Yksi muoto, jossa kirkkokuri tulee selkeästi esille, ovat ripitettyjen luettelot. Ne ovat pääsääntöisesti listoja aviottomien lasten äideistä, mutta toki ripitys on voitu antaa miehellekin. Kirkonkokousten pöytäkirjat on digitoitu melko kattavasti monesta seurakunnasta, joten esivanhempien rikkomuksia pääsee helposti tutkimaan.

Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki, joka julkaistiin seuraavana vuonna, määritteli monia ihmiselämän osa-alueita. Kaikkien oli mm. kuuluttava kirkkoon ja nimenomaan luterilaiseen kirkkoon. Poikkeuksena olivat itäsuomalaiset ortodoksit ja ulkomailta tulleet ”toisuskoiset”. Viimeksi mainittujen piti harjoittaa uskontoaan suljetuissa tiloissa eikä heidän määränsä koskaan noussut kovin suureksi.

Merkittävä ellei merkittävin kontrolloinnin väline olivat kinkerit.

Alla oleva kuva: Hevosreki ja kinkeriväkeä Lopotin talon edustalla Salmenkylässä 1920-luvulla. Ohjaksissa Mikko Nevalainen, kuistilla seisomassa Veikko Nevalainen, oik.Mikon vaimo Iida Nevalainen os. Kejonen vieressään Tyyne tai Taimi, oikealla edessä Hilkka ja Elina. Reen kyydissä istuu pappi, mahdollisesti kirkkoherra G.A. Rossander, kinkerimatkallaan. Nurmeksen museon kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Color -ominaisuudella. Kokeile sinäkin!

Kinkereillä opetettiin kansalle kristinoppia ja lukutaitoa, mutta niillä myös selviteltiin kinkeripiirin siveellistä elämää. Kirkkoherran johdolla jokainen rippikoulun käynyt sai antaa näytteen Raamatun tietämyksestään ja kristinopin osaamisesta. Nämä taidot merkittiin rippikirjaan ylös. Kinkeripiirillä oli myös ns. kylänvanhin. Hän raportoi omalta osaltaan kinkereillä kulmakunnan mahdollisista paheista. Piispa Johannes Gezeliuksen ohjeiden perusteella vuodelta 1666 ulkoluvun osaaminen oli keskeisessä osassa pitkään. Myöhemmin tärkeämmäksi nousi kristinopin ymmärtäminen.

Kuva: Naisia kinkereillä, kuvaaja Uuno Peltoniemi 1930-luvulla. Museoviraston kokoelmat. Kuvan laatua on kohennettu MyHeritagen Photo Enhancer -ominaisuudella. Kokeile sinäkin!

Tutustu myös Kirkonkirjat-sarjan muihin osiin MyHeritagen blogissa mm.

Pitäjänkokous

Ihmiskohtaloita lyhenteiden takana

Miten kirkonkirjoja luetaan