Torppari maksoi yleensä torpan ja maapalasensa vuokran työllä
Torppari on sanana taatusti tuttu jokaiselle sukututkijalle, mutta..
Ketkä olivat torppareita?
Tähän kysymykseen löytyy sekä helppoja että hieman vaikeampia vastauksia. Torppari oli Suomessa ja Ruotsissa vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotonttinsa.
Kuvassa torppari Kalliolax savupirtin edessä. Kuvaaja Harry Hintze 1893. Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla
Kenellä oli oikeus pitää ja vuokrata torppia?
Maamme aatelisilla oli oikeus pitää torppia rälssimaillaan, mutta vuodesta 1697 lupa heltisi myös ratsutiloille eli rustholleille. Sen sijaan perintötalot ja kruununtilat saivat odottaa vuoroaan aina vuoteen 1757 saakka. Torppien perustamisen taustalla oli tarve saada työvoimaa maatalouteen. Myös pappiloilla oli torppia.
Kokonaan oman lukunsa muodostavat sitten sotilas- ja rakuunatorpat, jotka liittyvät Kaarle XI:n ruotujakolaitoksen uudistuksiin vuodelta 1680. Sotilasruodut palkkasivat jalkaväen miehiä ja rusthollit rakuunoita sekä ratsumiehiä. Sopimukseen kuului, että ao. taho järjestää miehelle mökin asuttavaksi. Nämä olivat periaatteessa aivan tavallisia torppia, sillä isovihan jälkeen 1720-luvulta eteenpäin sotia oli aina vain harvemmin. Rauhan aikana sotilas viljeli torppaansa aivan kuten tavallinenkin torppari. Maassamme on ollut myös lukkareilla, kalastajilla ja salpietarinkeittäjillä omat torppansa.
Mikä oli torppa?
Torppa on maatilan osa, joka annettu vuokralle maanviljelystä varten. Termiä ei pidä tulkita liian ahtaasti, sillä torpallakin oli omat ulkorakennuksensa sekä hieman peltoa ja niittyä. Metsää torppari sai käyttää omiin tarpeisiinsa, mutta sitä ei saanut myydä. Vuokrauksesta tehtiin sopimus, joita olikin sitten lähes yhtä monta erilaista kuin oli torppaakin. Jos 1800-luvun lopulla torpparilaitoksen historiaa tutkinut Aksel Waren saattoi todeta, että yhteistä sopimuksille oli vain kaksi asiaa: maata on annettu vuokralle ja siitä on peritty vuokraa.
Kuvassa Laineen torpan väkeä. Museoviraston kokoelmat
Tunnettuja torppia
Lepikon torppa Pielavedellä on presidentti Urho Kekkosen syntymäkoti. Torppa muodostettiin 1800-luvun puolivälissä, jolloin se oli yksi Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan 73000 torpasta.
Presidentti Kekkosen isä Juho Kekkonen hankki asumisoikeuden torppaan kevättalvella 1900 ja muutti kesällä vaimonsa Emilian kanssa Mikkelistä Pielavedelle. Samana vuonna syyskuun 3. päivänä syntyi perheen esikoispoika, joka sai kasteessa nimekseen Urho Kaleva.
Kekkoset asuivat Lepikon torpassa vuoden 1906 loppupuolelle, jonka jälkeen he muuttivat ensin Kuopioon ja sieltä Lapinlahdelle, Iisalmeen, ja lopulta vuonna 1911 Kajaaniin. Presidentti Kekkonen vietti siis lapsuutensa kuusi ensimmäistä vuotta Pielavedellä.
Lepikon torppa, presidentti Urho Kekkosen lapsuudenkoti. Kuvannut Teuvo Kanerva, Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla.
Muita tunnettuja torppia ovat esimerkiksi:
Fanjunkarsin torppa, Siuntio, kirjailija Aleksis Kiven asuinpaikka vuosina 1864–1871 (sotilastorppa, alkuperäinen rakennus tuhoutunut, korvattu jäljitelmällä)
Kalan torppa, Kauhava, museo (alkuperäinen rakennus korvattu samannäköisellä mökillä)
Torpan vuokraehdot
Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Maanvuokran kokonaisarvosta 72 % maksettiin päivätöinä. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla. Rahavuokraa ei juurikaan käytetty, sillä isäntätila hyötyi enemmän torpparin työpanoksesta. Torppariväestölle taksvärkki oli kuitenkin rasite, joka usein huononsi suhdetta isäntäväkeen. Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia, korottamalla niin sanottua siirtorahaa eli sopimuksen siirtämisestä toiselle vuokralaiselle maksettavaa korvausta sekä lisäämällä niin sanottuja ylipäiviä eli kiireaikana maanomistajalle palkallisesti tehtäviä töitä, joiden rahakorvaus oli alimitoitettu.
Päivä pulkassa
Sanonta ”päivä pulkassa” liittyy esineeseen nimeltä päivänpulkka, joka puolestaan liittyi torpparin tekemiin päivätöihin. Päivänpulkkaan merkittiin torpparin taloon tekemät työpäivät. Pulkka oli kaksiosainen puukapula, joista toinen puoli oli torpparilla ja toinen talon isännällä. Illalla torpparin työpäivän päätyttyä, päivänpulkan kappaleet sovitettiin yhteen ja molempiin tehtiin samanlaiset lovet. Näin molemmilla osapuolilla oli samanlaiset merkinnät. Päivänpulkan avulla voitiin laskea, että sovitut työt tuli tehtyä. Se oli siis kuin kansanomainen kirjanpitoväline. Päivänpulkasta voitiin käyttää myös nimityksiä päivätyöpulkka, päiväpulkka, pulkka, pirkka, pulikka tai taksvärkkipulkka.
Kuvassa päivätyöpulkka. Turun museokeskus. Kuvaa on muokattu MyHeritagen kuvatyökaluilla.
Mistä sukututkija voi löytää tietoa sopimuksista?
Sukututkijalle sopimusten etsiminen voi toisinaan olla hankalaa, sillä vuokrasta on saatettu sopia myös suullisesti. Usein se kuitenkin oli kirjallinen ja toisinaan näitä sopimuksia on voitu vahvistaa käräjillä. Näissä tapauksia kihlakunnanoikeuksien ilmoitusasioiden pöytäkirjoista voi löytää kyseisen dokumentin. Tässä etsinnässä on suureksi avuksi Kansallisarkiston pari vuotta sitten julkistama Tuomiokirjahaku, jolla voi etsiä selkokielisesti tietoa vuosien 1810–1870 välisistä pöytäkirjoista. Tuomiokirjahakuun tuodaan myös koko ajan lisää materiaalia.
Kiinnitykset torpparin turvana
Kiinnityksiä tehtiin lähinnä siksi, että vuokranantajan mahdollisesti myydessä talonsa, ei torppari jäisi turvattomaksi. Sopimus siis siirtyi talon mukana, omistajan vaihdoksesta huolimatta. Kiinnitys saatettiin tehdä jopa kymmeniksi vuosiksi, mutta yleisin tapa tuntuisi olleen 10 vuoden aika. Seurakuntien arkistoista voi periaatteessa löytää pappiloiden torpparisopimuksia ja kartanoiden yksityisarkistoista niiden vastaavia asiakirjoja.
Torppien määrä Suomessa
Tilastonikkareille tiedoksi, että vuoteen 1805 mennessä maahamme perustettiin noin 20000 torppaa ja vuonna 1870 silloisissa torpissa laskettiin asuvaksi noin 56000 henkeä. Torpat keskittyivät Satakuntaan, Hämeeseen, Savoon ja Uudellemaalle.
Kun 1900-luvun alusta lähtien yhtä useampi torppa halusi itsenäistyä, voit löytää siitä tietoa kuntien vuokralautakuntien asiakirjoista. Ne toimivat välittäjinä näissä tapauksissa. Itse lainhuuto löytyy kihlakunnanoikeuden ilmoitusasioista ja maanmittarin tekemän lohkomistoimituksen dokumentit maanmittaushallituksen arkistoista.
Torppien lunastusoikeus 1900-luvulla
Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.
Torpparilain ensimmäinen sivu Suomen Asetuskokoelmassa vuodelta 1918.
Torpparisuvut
Kuvassa lääkäri tutkii Myllyjärven torpan 8-vuotiasta Impi-tytärtä. Kuva on vuodelta 1900 Museoviraston kokoelmista ja se on väritetty MyHeritagen In Color -ominaisuudella.
Joskus torpassa asui pitkään sama suku eli muodostui todellisia torpparisukuja. Sukututkijan onkin mielenkiintoista seurata itselleen tutun pitäjän torppien vaiheita, josko niistäkin löytyisi useita sukupolvia käsittäviä torppariperheitä. Sinänsä heidän tutkimisensa ei eroa kenen tahansa muun ryhmän sukututkimuksesta, mutta itse torpan vaiheita löydät siis tuomiokirjoista ja maanmittaushallituksen arkistoista. Toki kannattaa hyödyntää myös erilaiset kartat, ennen kaikkea isojakoon liittyvät. Niihin on usein merkitty torppien tarkat paikat. Usein torpan tontti on ollut asuttuna ikimuistoisista ajoista lähtien, sillä niitä saatettiin perustaa entisten autiotilojen paikoille.
Lue muita sukututkimukseen liittyviä artikkeleita täältä.
Artikkelikuva: Kruununtorppa Ruppukoskella. Kuvaaja Harry Hintz 1893. Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla. Kokeile MyHeritage In Coloria omiin sukukuviisi täällä.
