Vanhemmat jättivät Alice-vauvan aseman penkille pelastaakseen hänet Gestapolta. 80-vuotiaana hän tapasi kadoksissa olleen serkkunsa

Kun Gestapo nousi junaan, jolla Marta ja Aleksandr Knapp pakenivat Prahasta kesäkuussa 1942, oli heidän tehtävä nopea päätös.

He tiesivät, että natsit löytäisivät heidät. He tiesivät, etteivät he todennäköisesti koskaan palaisi sieltä, minne heidät vietäisiin. Ja he tiesivät, että heidän tyttärensä Alice ei selviäisi hengissä, jos hän jäisi heidän luokseen.

Niinpä he päättivät luottaa kohtaloon, kuten raamatullinen Jookebed, joka laittoi Mooses-vauvan kaislaveneeseen Niilillä. He jättivät Alicen penkille aseman ulkopuolelle ja rukoilivat, että joku löytäisi hänet ja pelastaisi hänen henkensä.

Ja joku löysi.

Marta ja Aleksandr lähetettiin kuolemaan, mutta heidän viimeinen epätoivoinen tekonsa tyttären pelastamiseksi onnistui: Alice selvisi sodasta ja sai yhteyden Martan sisareen eli tätiinsä Edithiin. He joutuivat eroon toisistaan ja vuosien varrella menettivät yhteyden toisiinsa Edithin muutettua Palestiinaan.

Alice ei ollut saanut koskaan tietää, mitä hänen tädilleen ja yhdessä, tädin viimeisissä kirjeissä mainitulle pojalle tapahtui… kunnes kaukainen serkku, joka asui 5 000 kilometrin päässä Etelä-Afrikassa sai MyHeritagessa Smart Match™ -osuman, joka yhdisti kadoksissa olleet sukulaiset toisiinsa.

Heidän kauniista tarinastaan kerrottiin äskettäin CNN:ssä.

Perhe hajallaan

Sisarukset Marta ja Edith Grunwald syntyivät Itävalta-Unkarin alueella: Marta Debrecenissä Unkarissa vuonna 1912 ja Edith Lučenecissä Slovakiassa vuonna 1917. He kasvoivat vakaassa, hyvin koulutetussa juutalaisperheessä, ja molemmat opiskelivat Prahan yliopistossa. Toisen maailmansodan syttyessä Edith muutti Luzsentiin, joka oli tuolloin osa Unkaria ja jossa suurin osa perheestä tuolloin asui. Marta jäi Prahaan miehensä Alexandr Knappin kanssa. Toukokuussa 1941, natsien miehityksen varjossa, pariskunta sai ensimmäisen ja ainoan lapsensa, Alicen.

Alice vauvana. MyHeritage on terävöittänyt kuvaa ja värittänyt sen.

Vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1942, Knappit ymmärsivät, että heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä oli paeta protektoraatista. Valitettavasti junan saapuessa Pardubicen asemalle, nousi junaan myös Gestapo alkaen tarkastaa asiakirjoja. Marta asetti tyttärensä aseman lähellä olevalle penkille toivoen, että joku löytäisi Alicen ja huolehtisi hänestä.

”Lapsena ja vielä vanhempanakin tavallaan moitin omaa äitiäni siitä, että hän sai minut niin myöhään, kuljetusten jo alettua. Pidin sitä yksinkertaisesti vastuuttomana”, Alice sanoi Memory of Nations – todistajanlausunnossaan. ”Mutta toisaalta, kun kuulin äidistäni, joka pelasti henkeni, ymmärsin, että hän oli kovasti halunnut lasta ja hänelle on täytynyt olla hyvin vaikeaa luopua minusta. Näen hänet eräänlaisena sankarina, koska hän pelasti henkeni. En osaa kuvitella, miltä hänestä on täytynyt tuntua jättäessään vauvan peittoon käärittynä penkille. Hän ei koskaan saanut tietää pelastumisestani.”

Kohtaloita sodan kurimuksessa

Marta ja Alexandr pidätettiin ja karkotettiin lopulta Auschwitziin, jossa he menehtyivät. Ohikulkijat löysivät Alicen ja veivät hänet Karlovy Varyssa sijaitsevaan orpokotiin, jossa häntä hoidettiin yhdessä muiden lasten kanssa, joista osa oli juutalaisia. Hän oli tummempi kuin muut lapset, joten kun saksalaiset tarkastivat orpokodin, he tunnistivat hänet juutalaiseksi ja veivät hänet muiden kanssa Theresienstadtin PR-tarkoituksiin perustettuun ”mallighettoon”. Jossa esiteltiin ilmeisen väärä ja puhdistettu kuva siitä, miten hallinto kohteli juutalaisia. Alicen onneksi häntä kohdeltiin hyvin: hän sai ruokaa ja hänelle annettiin hienoja vaatteita, jotta hän näyttäisi terveeltä ja huolitellulta valokuvissa sekä Punaisen Ristin vierailuilla. Myöhemmin Alicen seuraan liittyi hänen 16-vuotias velipuolensa Rene, isän edellisestä avioliitosta. Rene huolehti Alicesta, mutta vuonna 1944 hänet ja hänen ystävänsä lähetettiin Auschwitziin ja murhattiin.

Rene pikkupoikana isänsä ja äitipuolensa (Alicen vanhempien) kanssa. MyHeritage on terävöittänyt kuvaa ja värittänyt sen.

Samaan aikaan natsimiehityksen kauhut löysivät myös Edithin. Hänen miehensä vietiin Venäjän rintamalle, jossa hän kuoli sodan loppupuolella. Edith lähetettiin Auschwitziin, mutta kaasukammioiden sijasta hänet vietiin läheiselle Siemens-yhtiön orjatyöleirille.

Sodan päätyttyä

Kun sota lopulta päättyi, Edith pääsi palaamaan Lučeneciin serkkunsa Miriamin kanssa, joka oli ollut samalla työleirillä. Alice, joka oli vielä hyvin nuori lapsi, pääsi Terezínistä ja tätinsä luo ihmisoikeusaktivistin ja kansojen vanhurskaan Přemysl Pitterin perustaman järjestön avulla. Alice ja Edith asuivat yhdessä Lučenecissä ja yrittivät koota elämäänsä uudelleen.

Edith ja Alice sodan jälkeen. Kuvaa on terävöitetty ja väritetty MyHeritagella.

Edith, kuten monet sodasta selvinneet juutalaiset, sai tietää, että suurin osa hänen sukulaisistaan oli murhattu, Hän koki kuitenkin, että hänen tulevaisuutensa oli muualla, ja päätti vuonna 1947 muuttaa Palestiinaan yhdessä serkkunsa Miriamin kanssa. Ei tiedetä, miksi hän päätti olla ottamatta pientä Alicea mukaansa: ehkä hän pelkäsi lapsen turvallisuuden puolesta poliittisesti epävakaassa Lähi-idässä, tai ehkä Alicelle ei ollut mahdollista saada lupaa lähteä Neuvostoliiton alaisuudesta. Oli syy mikä tahansa, eräs tšekkiläinen pariskunta adoptoi Alicen. Edith asettui asumaan lähelle Haifaa, jossa hän tapasi David Weissin, meni naimisiin hänen kanssaan ja heille syntyi Yossi-niminen poika.

Edith lähetti Alicelle kirjeitä Israelista vuoteen 1956 asti. Koska kirjeet oli kirjoitettu unkarin ja luultavasti jiddishin sekoituksella, Alice ei ymmärtänyt niitä. Yhdessä Edithin viimeisistä kirjeistä oli mukana valokuva hänestä itsestään ja pojastaan Yossista. Vuoden 1956 jälkeen Edith lopetti kirjoittamisen, eikä Alice enää koskaan kuullut tädistään.

Edith poikansa Yossin kanssa. Kuvan värit on palautettu MyHeritagen kuvatyökaluilla

Yhteydenotto 5 000 kilometrin päästä

Vuonna 2020 Michalya Schoenwald Moss – Edithin kanssa Israeliin muuttaneen Miriam-serkun lapsenlapsi – joutui COVID-19-pandemian vuoksi perumaan suunnitelmansa muuttaa Israeliin. Jumiutuneena kotiin sulkutoimien johdosta hän päätti omistautua sukuhistoriansa tutkimiselle ja rekisteröityi MyHeritage-palveluun.

”Luulin tietäväni paljonkin suvustani, mutta itse asiassa en tiennyt mitään”, sanoo Michalya. ”Isoisäni Moshe Schoenwald ei kertonut mitään sodasta. Aloin tutkia ja etsin nimeä Schoenwald ja sen alkuperää. En tiennyt mitään nimestä enkä siitä, mistä suku oli kotoisin.”

Tutkittuaan asiakirjoja ja valokuvia Michalya päätti ottaa yhteyttä Slovakiassa asuvaan sukututkijaan, joka myös käytti MyHeritagea. ”Tutkija kartoitti hyvin nopeasti 120 holokaustissa menehtynyttä sukuni jäsentä”, Michalya kertoo. Hän sai nopeasti Smart Match™ -osumia eri sukuhaaroihin, joista Michalyalla ei ollut tietoa, mm. Alicen sukuhaaraan. Osumat näyttivät myös, että Israelissa asui toinenkin serkku: Yossi Weiss, Edithin poika.

”Olin eniten järkyttynyt siitä, kun sain vasta 60-vuotiaana tietää, että minulla on näin suuri suku”, Alice kertoi CNN:lle tunteikkaassa videopuhelussa. ”Olen vain surullinen siitä, ettei tämä tullut tietooni aikaisemmin.”

”Kun saimme tietää, että yksi perheemme jäsen, josta emme olleet tienneet, oli selvinnyt hengissä, oli yhä elossa ja asui Prahassa, oli kuin olisimme löytäneet elossa olevan aaveen”, Michalya kertoi CNN:lle. ”hänen tarinaansa tutustuminen oli erityisen sydäntäsärkevää.”

Myös Yossi ja muut sukulaiset olivat järkyttyneitä ja syvästi liikuttuneita löydöstä.

Sukulaiset tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa

”Sen jälkeen kun olin löytänyt Yossin ja kuullut hänen tarinansa, lähetin Alicelle kutsun Israeliin, jotta hän voisi kokea sellaista elämää, joka hänellä olisi voinut olla”, Michalya kertoo. Alice ei ollut koskaan aiemmin käynyt Israelissa, mutta hän otti kutsun vastaan, ja viime kesänä hän lensi miehensä, poikansa ja miniänsä kanssa Israeliin tapaamaan serkkuaan ja tämän perheenjäseniä – myös Michalyaa, joka lensi paikalle Etelä-Afrikasta.

Yossi ja Alice, vihdoin yhdessä

Alice kertoi CNN:lle, että hän oli ikänsä puolesta ollut vähän huolissaan matkustamisesta, mutta ei ole katunut hetkeäkään. ”Olen nyt hyvin tyytyväinen, että lähdin”, hän sanoi.

Alice ei puhu englantia eikä hepreaa, joten hän kommunikoi uusien sukulaistensa kanssa tulkin välityksellä. He vierailivat Theresienstadt-museossa ja Yad Vashemissa, Israelin virallisessa muistopaikassa holokaustin juutalaisille uhreille, missä Alice antoi henkilökohtaisen todistuksensa jälkipolville.

Vasemmalta oikealle: Alicen aviomies Miroslav, Alicen poika Jan, Michalya, Alicen miniä Petra, Alice ja Yossi.

He kävivät myös yhdessä hänen tätinsä Edithin haudalla, mikä oli Alicelle hyvin tärkeää ja auttoi häntä saamaan asian päätökseen.

Yossi ja Alice käyvät Edithin haudalla.

Yossi kamppailee yhä ymmärtääkseen, miksi hänen äitinsä ei Palestiinaan lähtiessään ottanut Alicea mukaansa. Yossi tietää kyllä äitinsä kantaneen mukanaan paljon traumoja. ”Kukaan ei palannut sieltä normaalina”, hän sanoo. ”Tiedän, että hän rakasti siskoaan hyvin paljon, ja he olivat hyvin läheisiä.”

”Saatuamme Alicen uudelleen elämäämme on hän opettanut meille, miltä eläminen näyttää”, Michalya kertoi CNN:lle. ”Jokainen päivä korjaa perhettämme. Alicen silmien loisteen ja hänen säteilemänsä rakkauden ansiosta meistä on tullut jälleen perhe.”

Jos olet tehnyt uskomattoman löydön MyHeritagen avulla, kuten tämä perhe – haluaisimme kuulla siitä. Jaa se kanssamme tällä lomakkeella tai lähetä meille sähköpostia osoitteeseen stories@myheritage.com.