Tein DNA-testin löytääkseni kauan kadoksissa olleita sukulaisia Amerikasta — löysinkin siskon
Tiesin aina, että minulla oli sukulaisia Amerikassa. Kaksi isoisoäitini veljistä muutti Ruotsista Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa, ja tuo sukuhaara oli aina tuntunut olevan ulottumattomissa. Kun eräs sukulaiseni onnistui hiljattain saamaan yhteyden Amerikan puolella asuviin sukulaisiin, halusin yrittää itsekin.
Niinpä syksyllä 2025 tilasin DNA-testin MyHeritagelta ja lähetin näytteeni. Odotin löytäväni jonkun tuosta kadonneesta sukuhaarasta — ehkä serkun tai jonkun isoisoäitini veljien jälkeläisistä.
En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, mitä löysin.
Odottamaton DNA-osuma
Tulokset saapuivat marraskuun alussa. Oli sunnuntaiaamu, kun sain sähköpostin MyHeritagelta. Ensimmäisenä näin etnisyysarvioni: 37 % Balkanilta.
Koko elämäni olin uskonut äitini kertoman perusteella, että isäni oli tanskalainen. Olin pitänyt sitä itsestäänselvyytenä — kunnes tuo yksi numero näytöllä sai minut epäilemään kaikkea.
Mutta se oli vasta alkua. Kun avasin DNA-osumat, listan ensimmäisenä näkyi: puolisisko. 
Sydämeni alkoi hakata. Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten pystynyt ajattelemaan selkeästi.
Jossain oli nainen, joka jakoi kanssani saman isän. Isän, jota en ollut koskaan tuntenut.
“Voimmeko soittaa?”
Lähetin hänelle viestin MyHeritagen kautta. Vastaus tuli nopeasti: “Voimmeko soittaa?” Niin me teimme.
Hänen nimensä on Suzanna — ystävilleen Sanna — ja hän asuu Beddingestrandissa Skånessa, vain muutaman tunnin päässä minusta. Hän oli tehnyt DNA-testin kolme vuotta aiemmin saatuaan sen syntymäpäivälahjaksi tyttäreltään. Hänkään ei ollut osannut odottaa tätä.
Hän kertoi, että nähtyään viestini otsikon — “Hei, nimeni on Eva ja olemme puolisiskoja” — hän meni täysin shokkiin.
Sitten hän kertoi jotain uskomatonta. Kun hän oli 24-vuotias, hän kävi selvännäkijällä, joka sanoi hänellä olevan sisko. Sanna ei ollut uskonut sitä silloin. Selvännäkijä oli kuitenkin sanonut, että sisko “koputtaisi hänen ovelleen”, kun hän olisi vanhempi.
40 vuotta myöhemmin minä koputin.
Sama kylä, samat kadut
Tapasimme ensimmäisen kerran 13. joulukuuta 2025 — ja yhteys syntyi heti. 
Olemme uskomattoman samanlaisia — ajattelutavalta, huumorilta ja spontaaniudelta.
Sitten aloimme vertailla yksityiskohtia, ja sattumia vain tuli lisää.
Sanna oli viettänyt lapsuudessaan joka kesä 2–3 kuukautta Milnassa, pienessä kylässä Kroatian Bračin saarella. Hänen vanhempansa omistivat siellä talon vuosien ajan. Minä taas olin lomaillut Milnassa viisi tai kuusi kertaa.
Katsoimme toisiamme ja tajusimme: olimme lähes varmasti olleet samassa kylässä samaan aikaan, kävelleet samoilla kaduilla ja ehkä jopa ohittaneet toisemme tietämättä mitään.
Kävi ilmi, että isämme — nykyään 82-vuotias Splitistä kotoisin oleva mies — omisti siellä myös talon. Hän oli ollut siellä koko ajan. 
Palaset loksahtavat paikoilleen
Sanna oli hetken huolissaan siitä, mitä löytö voisi tarkoittaa hänen perheelleen. Hänen isänsä oli merimies ja usein poissa kotoa. Mutta hänen äitinsä pystyi rauhoittamaan tilanteen: meidän isämme ja minun äitini olivat olleet yhdessä jo vuotta ennen kuin hän oli edes tavannut Sannan äidin.
Sitten löysimme vielä yhden yksityiskohdan. Vertailimme asioita itsestämme ja huomasimme käyttävämme täsmälleen samaa silmälasimerkkiä ja -mallia.
Sitten Sanna kysyi koko nimeäni. Marie Eva. Hänen koko nimensä on Marie Suzanna.
Kaikista maailman nimistä meille molemmille oli annettu nimi Marie.
“Tuntui kuin se olisi ollut yksi hiljainen lanka, joka yhdisti meitä jo kauan ennen kuin tiesimme toisistamme mitään. Sama toinen nimi. Samat silmälasit. Niin monta pientä asiaa, jotka peilaavat toisiaan. Juuri ne pienet yksityiskohdat tekevät tästä tarinasta vieläkin uskomattomamman.” Sanna
Jälleennäkeminen — ja ensimmäinen tapaaminen
24. huhtikuuta 2026 tapasin isäni ensimmäistä kertaa.
Samana viikonloppuna minä ja Sanna päätimme juhlistaa löytöämme pysyvällä tavalla: otimme yhteiset tatuoinnit. 
Sannan käsivarressa lukee “little sis”. Minun käsivarressani “big sis”. Kun seisomme vierekkäin, tekstit yhdistyvät. 
Perustimme myös yhteisen Instagram-tilin jakaaksemme tarinaamme ja yhteistä matkaamme – @dna_sisterhood
Isoäiti sai tietää
Löysin lopulta myös ne amerikkalaiset sukulaiset, joita alun perin etsin. Olen nyt yhteydessä Jane Thompsoniin, joka on yhden isoisoäitini veljen lapsenlapsi — juuri siihen sukuhaaraan, jonka toivoin löytäväni.
Isoäitini täyttää elokuussa 100 vuotta, ja hän liikuttui syvästi, kun näytin hänelle kuvia amerikkalaisesta suvusta. Tuntui kuin jotain olisi tullut takaisin paikoilleen.
Tämä on ihmeellinen tarina — eikä se todellakaan ole vielä ohi.
Lämmin kiitos Evalle ja Sannalle heidän koskettavan tarinansa jakamisesta. Jos sinäkin olet tehnyt uskomattoman löydön MyHeritagen avulla, kuulisimme siitä mielellämme. Voit lähettää tarinasi meille tämän lomakkeen kautta tai sähköpostitse osoitteeseen stories@myheritage.fi.
”`
