Kuinka vuoden 1925 adoptiolaki (ottolapsilaki) muutti orpolasten asemaa?
Ensimmäinen kotimaan lapsia koskenut adoptiolaki hyväksyttiin vuonna 1925, mutta silloin laki oli nimeltään ”Ottolapsilaki”. Ottolapsi on tietenkin vanhentunut termi ja nykyisin puhutaan nimenomaan adoptoidusta lapsista. Vuoden 1925 jälkeen adoptiolaki on muuttunut useita kertoja, viimeksi vuonna 2012, jolloin lain nimi muutettiin lasten adoptiosta annetusta laista sijaishuolto- ja adoptioneuvonnasta annetuksi laiksi.
Albert Gebhardin öljymaalaus ”Orpo” vuodelta 1895. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo
Muutamia poimintoja vuoden 1925 ottolapsilaista
Mies tai nainen, joka on täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, voi oikeuden suostumuksella ottaa itselleen ottolapsen.
Alaikäisen ottamiseen ottolapseksi on tarpeen sen tai niiden suostumus, joiden tulee kasvattaa lapsi. Ottolapsen ottamiseen älköön suostuttako vastoin lapsen tahtoa, jos lapsi on niin kehittynyt, että hänen arvostelukykyynsä on kiinnitettävä huomiota. Sitä, joka mielenvikaisuuden vuoksi on holhouksenalainen, älköön otettako ottolapseksi ilman hänen holhoojansa suostumusta.
Ottovanhempi ja ottolapsi älkööt menkö keskenään avioliittoon, niin kauan kuin ottolapsisuhde on olemassa.
Ottolapsi periköön ottovanhempansa niin kuin avioliitossa syntynyt lapsi; jos ottovanhemmilta on jäänyt eloon rintaperillinen, saakoon tämä kaksi osaa ja ottolapsi yhden osan perinnöstä.
Jos hakija saa vastiketta lapseksiottamisesta, voi oikeus, milloin siihen katsotaan olevan syytä, velvoittaa hänet ennen asian ratkaisemista ryhtymään niihin toimiin, jotka havaitaan tarpeellisiksi sen turvaamiseksi, että vastike käytetään lapsen hyväksi.
Suomen adoptiohistoria on suhteellisen lyhyt
Adoptioita tehtiin pitkään lähinnä sisarus- ja sukulaislapsille. Vasta 1960-luvulla adoptioita ryhdyttiin tekemään yhä useammin kodin ulkopuolelta tuleville lapsille, joille ei ollut tarjolla turvallista kasvuympäristöä omassa perheessä. Adoptiotoiminta onkin ollut osa lastensuojelun kokonaisuutta, jonka tavoitteena on ollut turvata lapselle kasvuympäristö, joka tukee hänen kehitystään ja hyvinvointiaan.
Suomessa adoptiotoiminta on ollut yleisesti hyväksyttyä, ja adoptoituja lapsia on kohdeltu samanarvoisina perheenjäseninä.
Suomeen adoptoitiin aikaisemmin vuosittain noin 200 lasta ulkomailta. Vuonna 2005 saapuneita adoptiolapsia oli 308. 2010-luvulta eteenpäin kansainvälisen adoption kautta tulevien lasten määrä on vähentynyt monista eri syistä.
Suomesta on annettu lapsia adoptioon etenkin Ruotsiin ja Tanskaan, mutta myös muualle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Suomesta annettiin lapsia adoptoitavaksi sotien jälkeen etenkin 1950–1960-luvuilla. Myös monet Ruotsiin tai Tanskaan sotalapsina lähetetyistä jäivät Ruotsiin tai Tanskaan ja adoptoitiin sotien aikaisiin perheisiin. Suomesta ei ole annettu lapsia ulkomaille adoptoitavaksi 1970-luvun jälkeen.
MyHeritagen DNA Quest -projekti adoptoitujen yhdistämiseksi biologisiin perheisiinsä
DNA Quest käynnistettiin alun perin maaliskuussa 2018, ja sitä jatkettiin seuraavana vuonna. Lahjoitimme 20 000 DNA-pakkausta lapsena adoptoiduille ja heille, jotka etsivät adoptioon sijoitettuja perheenjäseniään. Projektin seurauksena järjestettiin eri puolilla maailmaa lukemattomia iloisia tapaamisia ja monien ihmisten elämä muuttui paremmaksi.
Hae mukaan MyHeritagen kolmanteen DNA Quest -projektiin, jossa lahjoitamme 5000 DNA-pakkausta adoptoiduille tai heitä etsiville – hakuaika päättyy 27.3.2023
Vuoden 1925 lain taustalla oli maamme sisällissota sekä sitä seurannut espanjantauti
Sisällissodan jälkeen Suomessa oli yli 20 000 orpoa tai muuten avun tarpeessa olevaa lasta, joilla ei ollut huoltajaa. 1920-luvun alussa Suomessa kiinnitettiin erityistä huomiota näiden lasten asemaan.
Lain tarkoituksena oli vahvistaa lapsen asemaa ja turvata toisaalta adoptiovanhempien suvun jatkuvuus. Vuoden 1925 laki mahdollisti ns. heikon adoption, jossa lapseksi otetulla ei juuri ollut vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuuteensa. Hänen siteensä biologisiin vanhempiin jäivät voimaan, mutta toisaalta lapsi ei saanut samanlaista perintöoikeutta adoptiovanhempiinsa nähden kuin näiden mahdolliset biologiset jälkeläiset. Vasta vuoden 1980 alusta lähtien voimaan tullut laki lapseksiottamisesta teki adoptoidusta samanveroisen biologisten lasten kanssa ja katkaisi myös juridiset siteet biologisiin vanhempiin.
Kuva yllä: Parikanniemen orpokodin lapsia ja henkilökuntaa vuonna 1935. Museoviraston kokoelmat. Ristiinassa sijaitsevalla Parikanniemen lastenkodilla on pitkä historia, joka alkaa Karjalasta vuonna 1915. Tuolloin perustettiin Parikanniemen orpokoti. Nimi vaihdettiin lastenkodiksi 1964.
Ennen ensimmäistä lakia adoptio oli koko lailla villi viidakko
Adoptioita kyllä tehtiin, vaikka lakeja ja säädöksiä ei ollut olemassa. Ne käsiteltiin maaseudulla käräjillä ja kaupungissa mm. raastuvanoikeuksissa sekä aatelisten osalta hovioikeuksissa.
Tyypillinen tapaus olikin sellainen, jossa aatelisella miehellä ei ole lainkaan miespuolisia jälkeläisiä. Koska aateluus periytyi vain isältä pojalle, oli vaarana suvun sammuminen mieslinjalta, kuten asia tavattiin ilmaista. Niissä tapauksissa ei ollut lainkaan harvinaista, että aatelinen adoptoi jonkun sukulaismiehen tai vaikka suvun ulkopuolisen varmistaakseen aateluuden jatkumisen jälkipolville. Yhdestä tapauksesta voitkin lukea viime vuonna ilmestyneestä blogiartikkelistamme täällä! Adoption kautta jatkuneita aatelissukuja ovat mm. Cronstedt ja von Berg sekä Stewen-Steinheil, Stjernvall-Walleen, Standertskjöld-Nordenstam, Indrenius-Zalewski ja Hisinger-Jägerskiöld.
Kasvattilapsen asema oli erilainen kuin adoptiolapsen
Adoptiossa lapsen oikeudellinen asema muuttui, mutta kasvattilapsi oli periaatteessa vain tilapäisesti toisen hoivassa. Kasvattilapsitermiä on myös käytetty kahdessa eri merkityksessä. Ensinnäkin, kuka tahansa saattoi antaa lapsensa toisen kasvatettavaksi, jos ei siihen itse syystä tai toisesta pystynyt. Toisaalta seurakuntien ja myöhemmin kuntien vastuulle tuli kasvattilapsia, jotka nämä instanssit ottivat huollettavakseen lasten vanhemmilta. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että lapsi oli orpo tai sitten omat vanhemmat eivät pystyneet riittävästi huolehtimaan jälkikasvustaan.
Näiden, seurakuntien kasvattilasten asioista löydät lisätietoja mm. pitäjän- eli kirkonkokousten pöytäkirjoista sekä erilaisista köyhäinhoidon dokumenteista. Harmillisesti näitä ei vielä ole digitoitu kattavasti. Kun kunnallisasetus tuli voimaan 1865, siirtyi vastuu köyhäinhoidosta ja kasvattilapsista vasta perustetuille kunnille. Täten 1800-luvun loppupuolelta alkaen vastaavat tiedot löytyvät kunnanarkistoista.
Oletko sinä tehnyt merkittävän löydön MyHeritagen avulla – löytänyt esimerkiksi biologiset vanhemmat, sisaruksia tai muuta sukua? Kerro meille ja rohkaisuksi myös muille, jotka etsivät biologista sukuaan. Voit tehdä sen tällä lomakkeella tai lähettää meille sähköpostia osoitteella stories@myheritage.com.
Artikkelikuva: Orpokoti Suojan lapsia ja henkilökuntaa pihalla 1920 /Turun museokeskus. Suojakoti, jota kutsuttiin Suojaksi, oli perustettu lasten orpokodiksi vuonna 1919. Suunnitelmana tuolloin oli antaa koti kahdelletoista lapselle, mutta tarve oli niin suuri, että vuonna 1922 lapsia oli jo kuusitoista ja vuonna 1934 kaksikymmentä.
