Löysin biologisen perheeni Hongkongista – he halusivat minut koko ajan

Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut kaksi syntymäpäivää. Toisen sain Hongkongin orpokodista – 13. helmikuuta – ja se on aina ollut iloinen juhla ystävien ja perheen kanssa. Toisen, todellisen syntymäpäiväni, sain tietää vasta äskettäin: 16. joulukuuta. Se on hiljaisempi ja pohdiskelevampi päivä.
Synnyin Hongkongissa vuonna 1963, aikana, jolloin monet perheet kamppailivat selviytyäkseen. Kun olin noin 10 kuukauden ikäinen, minut löydettiin hylättynä rinteeltä. Minut vietiin lastenkotiin, jossa minulle annettiin nimi Loy, joka tarkoittaa ”kaunis ruoho rinteeltä”, ja arvioitiin syntymäpäiväni. Minusta tuli yksi monista vauvoista – enimmäkseen tytöistä – jotka tuona aikana annettiin adoptoitavaksi brittiläisiin perheisiin.
Kun olin kaksi ja puoli, minut adoptoi brittiläinen perhe Lontoosta. Vanhemmillani oli jo kaksi vanhempaa poikaa ja he olivat adoptoineet pienen tytön Hongkongista. He halusivat hänelle sisaren, ja niin minä tulin kuvaan.
Lapsuudessani adoptiovanhempani olivat aina avoimia alkuperästäni. Meillä oli hyvin brittiläinen kasvatus joka sisälsi viulutunteja, kävelyretkiä Wimbledon Commonissa, kotiruokaa. Äitini, joka oli sairaanhoitaja, vaali perintöämme pienin tavoin: vietimme kiinalaista uutta vuotta symbolisilla lahjoilla ja äidin itse valmistamalla kiinalaisella ruoalla. Suurin osa siitä, mitä opin kiinalaisesta kulttuurista, tuli televisio-ohjelmista ja ympäristön havainnoinnista, ei niinkään virallisista perinteistä.

Oli hetkiä, jotka muistuttivat minua siitä, että näytin erilaiselta. Muistan, kun olin lapsena rannalla ja kuulin muiden lasten laulavan loukkaavaa lorua. Tuolloin en tuntenut olevani kiinalainen – tunsin olevani kuin mikä tahansa lontoolainen tyttö. Tällaiset kokemukset opettivat minulle sinnikkyyttä, ja ajan myötä opin sivuuttamaan ne.

Isän viimeisen toiveen kunnioittaminen

Kun olin 12-vuotias, isäni kuoli aivokasvaimeen. Yksi hänen viimeisistä toiveistaan oli, että perheemme kävisi paikassa, josta sisareni ja minä olimme tulleet. Niinpä vuonna 1979 äiti vei meidät Hongkongiin. Kävimme lastenkodissa, tapasimme henkilökunnan ja näimme paikan, joka oli kerran ollut ensimmäinen kotimme. Se oli merkityksellinen matka, vaikka tuolloin en vielä osannut kuvitella, että biologinen perheeni saattaisi olla jossain.
Vuosia kului ja elämä jatkui. Minusta tuli sairaanhoitaja, tapasin aviomieheni Peten Ibizalla 25-vuotiaana ja asettuin lopulta Lincolnshireen.

Rachel ja Pete

Kasvatimme yhdessä kolme ihanaa tytärtä, jotka ovat nyt kaikki 20-vuotiaita. Mutta äidiksi tuleminen herätti minussa uusia kysymyksiä – kuinka oma äitini oli voinut antaa minun mennä?
Vuonna 2015 liityin hongkongilaisten adoptoitujen ryhmään, ja palasin kaupunkiin. Lastenkoti oli muutettu luksusasunnoiksi. Onnistuin saamaan adoptiotietoni, joissa minua kuvailtiin hyvin pukeutuneeksi vauvaksi, johon oli kiinnitetty amuletteja – ehkä rauhoittamaan minua tai tuomaan rauhaa. Mutta nimiä ei ollut, eikä todellisia johtolankoja.
Pian sen jälkeen päätin kokeilla DNA-testiä. Kokeilin useita alustoja, mutta lähimmät sukulaiset, jotka löysin, olivat kaukaisia – neljännen, viidennen ja jopa kuudennen polven serkkuja. Kolmannen polven serkku Kanadasta antoi minulle pienen toivon, mutta se tuntui silti umpikujalta. Vasta kun latasin DNA-tietoni MyHeritageen vuonna 2022, tapahtui jotain todella mullistavaa.

Serkku, joka ratkaisi mysteerin

Sinä kesänä löysin miehen Isosta-Britanniasta, joka osoittautui serkukseni. Hän oli tehnyt DNA-testin uteliaisuudesta, mutta yritti myös löytää äitinsä sisaren Hongkongista. Kun hän jakoi kuvan nuoresta naisesta, tuijotin sitä epäuskoisena. Hän näytti aivan minulta. Näytin kuvan miehelleni, joka sanoi vain: ”Se olet sinä.”
Hongkongissa asuvan ystävän ja serkkuni antamien nimien avulla onnistuimme löytämään tämän naisen. Yhden hänen poikansa tekemä DNA-testi vahvisti sen, mitä olimme alkaneet epäillä – hän oli äitini.

Ensimmäinen halaus

Vuoden 2023 alussa DNA-tulosten vahvistamisen jälkeen, minut kutsuttiin perheen WhatsApp-ryhmään. Yhtäkkiä minulla oli kahdeksan täyssisarusta, lukemattomia veljen- ja sisarentyttäriä sekä virta viestejä ja valokuvia, jotka saivat pääni pyörälle. Onneksi osa nuoremmista perheenjäsenistä puhui englantia, ja ihana nainen nimeltä Winnie Davies, joka oli auttanut muita adoptoituja, tuli auttamaan minua prosessin läpi.
Huhtikuussa matkustin Peten ja tyttäremme kanssa Hongkongiin tapaamaan biologista perhettäni ensimmäistä kertaa. Tapasimme äitini kodin lähellä olevalla asemalla. Juuri ennen kuin ehdin halata häntä, yksi sisaristani hyppäsi nopeasti väliin ottamaan selfien toiselle sisarelleni Taiwanissa. Sitten tuli meidän halauksemme – lämmin, tunteikas ja kauan odotettu.

Rachel ja äiti Hong Kongissa

Dim Sum -aterian aikana äitini toi esiin jotain poikkeuksellista: alkuperäisen syntymätodistukseni. Hän oli säilyttänyt sitä turvallisesti 60 vuoden ajan. Silloin sain tietää todellisen syntymäpäiväni: 16. joulukuuta 1963. Se oli vain kaksi kuukautta eri päivänä kuin päivämäärä, jota olin juhlinut koko elämäni.

Kuulumisen tunne

Kävimme asunnossa, jossa olisin voinut viettää lapsuuteni. Se oli pieni, vain kaksi huonetta kymmenhenkiselle perheelle.

Mutta eniten minua hämmästytti, kuinka tutulta kaikki tuntuivat. Meillä oli niin paljon yhteistä – samanlainen pituus, kiharat hiukset, samat silmälasit. Näin jopa oman kasvoni heijastuvan veljieni kasvoista.
Äitini kertoi minulle totuuden hylkäämisestäni. Kolmen pojan jälkeen olin ensimmäinen tytär. Perhe eli syvässä köyhyydessä, ja kun he kääntyivät taolaisen temppelin puoleen neuvoa saadakseen, heille kerrottiin, että olin paha enne – uhka perheen onnellisuudelle. Päätös oli tuskallinen. Kolmas osapuoli hoiti hylkäämisen, eikä vanhemmillani ollut mitään keinoa löytää minua uudelleen.
Isäni kuoli 87-vuotiaana vuonna 2014. Sisarukseni veivät minut hänen haudalleen. Se oli vierailu, joka antoi minulle syvän yhteyden tunteen. Valitettavasti äitini kuoli myöhemmin samana vuonna, lokakuussa 2023. Mutta ennen sitä meillä oli mahdollisuus todella tavata, puhua, jakaa aterioita ja miettiä elämän kysymyksiä.

Osallistuin hänen kahden päivän hautajaisiinsa, joissa minut esiteltiin yksinkertaisesti ”siskona”. Ei ollut väliä, tiesivätkö ihmiset koko tarinan. Hymyilin, heilutin kädelläni – kuulun tänne.

Yksi veljistäni on sittemmin muuttanut Cambridgeen, ja olen käynyt Hongkongissa useita kertoja. Joka kerta kun palaan, minua odottavat halaukset, nauru ja tietysti paljon valokuvia.
En ole koskaan tuntenut katkeruutta menneisyydestä. Matkani on opettanut minulle, että joskus se, mikä on tarkoitettu, löytää oikean tiensä. Olen löytänyt rauhan, ymmärryksen – ja ennen kaikkea olen löytänyt perheeni.
Kiitos Rachel Rollinsonille, että hän jakoi uskomattoman tarinansa kanssamme. Jos sinäkin olet tehnyt uskomattoman löydön MyHeritage-palvelussa, kerromme mielellämme siitä! Lähetä se meille osoitteeseentämän lomakkeen tai lähetä se meille sähköpostitse osoitteeseen stories@myheritage.fi.