1800-luvun Suomessa laukkukauppa oli pitkään periaatteessa laitonta

Laukkukauppa – karjalaisesta perheestä jokainen terve mies 1800-luvulla teki jossakin elämänsä vaiheessa laukkukauppaa Suomessa. Laukkureilla on pitkä historia. Esimerkiksi Olaus Magnuksen, 1500-luvun piirroksissa on kuvattu laukkukauppiaita.

Vienankarjalaiset laukunkantajat

Laukkukauppiaiksi kutsuttiin lähinnä Vienan Karjalasta kotoisin olleita miehiä, jotka kiertelivät pitkin ja poikin maatamme myyden kankaita, nappeja, neuloja, nauhoja sekä sekalaista pientavaraa. Laukkukaupan keskuksia olivat erityisesti Kiestinki, Vuokkiniemi, Uhtua, Repola ja Rukajärvi. Näiltä seuduilta tuli nykyisen Suomen alueelle 1800-luvulla jopa yli tuhat laukkukauppiasta, joita myös sumtsankantajiksi mainittiin. Muitakin haukkumanimiä heille tunnettiin.

Kuva alla: Yrjö Bogdanoff ja Mikko Lesonen. Kuvaaja Heikki Hartikainen, Museovirasto

Laukkukauppa oli jaettu reviireihin

Laukkukauppiaitten harjoittama kulkukauppa oli hyvin järjestäytynyttä, kun koko Suomi oli jaettu pitäjittäin kauppiaiden välillä. Akonlahtelaisilla Kuhmon naapurissa oli helpointa, koska Kuhmo oli heidän reviirinsä, kun taas naapurikylästä, Kostamuksesta, kuljettiin Kemiöön ja Ahvenanmaalle saakka. Oulun seutu taas oli Vuonnisen kylän reviirialuetta. Nämä alueet säilyivät sukupolvelta toiselle.

Uleåborg, J. Boström 1845, Kansalliskirjasto-Doria. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla

Tarton rauhan vaikutukset laukkukauppaan

Tarton rauha 1920 lopetti vienalaisten laukkukaupan Suomessa. Raja pantiin kiinni, mutta käytännössä sen yli pääsi kulkemaan vielä vuoteen 1928.Talonpojat lähtivät liikkeelle syksyisin sadonkorjuukauden jälkeen. Heillä oli ennalta sovittu kokoontumispaikka, josta lähdettiin yhdessä hankkimaan myytävää tavaraa. Varsinaisten laukkukauppiaiden lisäksi liikkeellä oli myös reellä ja hevosella liikkuneita kulkukauppiaita, joiden tavaravalikoima oli paljon laajempi.

Tarton rauhan raja. Repola ja Porajärvi jäivät Neuvosto-Venäjälle.

Laukkukauppiaiden kulkureitit

Monesti laukkukauppiaiden kulkureitit olivat harvaanasutulla maaseudulla, koska viranomaiset eivät heidän toimintaansa katsoneet hyvällä. Nimismiehet saattoivat otattaa heidät kiinni ja syyttää irtolaisuudesta. Toivo Nygård on vuonna 1985 julkaistussa tutkimuksessaan ”Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa” huomannut, että monissa tapauksissa vankilaan joutuminen kesti vain hetken. Pääsääntöisesti miehet vapautettiin kuulustelujen jälkeen. Irtolaisuuden lisäksi rikkeeksi saatettiin merkitä ”passlös” eli henkilöllä ei ollut lainkaan passia.

Alla olevalla DeepStory-videolla vienankarjalainen Rodion Dobrinin kertoo laukkukaupasta

Laukkukauppiaat ja runonkerääjät samoilla reiteillä

Mielenkiintoinen on myös Nygårdin havainto siitä, että laukkukauppiaiden reiteistä muodostui myös ahkerien runonkerääjien reittejä. Näin Lönnrot ja monet muut hänen innoittamat kulttuuriperinnön kerääjät lähtivät jäljittämään Kalevalaa juuri vienankarjalaisten keskuudesta.  Kun olot Venäjän hallinnon kaatumisen jälkeen 1919 olivat sekavat, tuli Aunuksesta, Vienan Karjalasta ja Raja-Karjalasta runsaasti pakolaisia Suomeen. Nämä pakolaiset olivat suurimmaksi osaksi aivan samoilta alueilta kuin laukkukauppiaiden suvutkin.

Laukkukauppias esittelemässä tavaroitaan. Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty Myheritagen In Colorilla

Onnettomia sattumuksia

Kurkijoen kihlakunnan historia -teoksessa vuodelta 1958 kuvaillaan, miten laukkukauppiaat eivät oikein tienneet myymiensä tavaroiden alkuperää. He olivat kulkeneet ”satoja vuosia” Vienanmeren ja Oulunsuun väliä, mutta olivat tulleet myös Äänisen kannasta pitkin maahamme. Repussa kuljettamiaan varastoja he kävivät täydentämässä Aunuksessa tai Uuksussa. Varkauksien kohteeksikin he joskus joutuivat. Niinpä kerran eräältä sumtsankantajalta oli viety viisi hattua, kaksi paistinpannua ja hamppua. Kun tätä asia käsiteltiin oikeudessa, ei maakaupan silloista kieltoa huomioitu lainkaan. Eri puolilla maata suhtautuminen olikin hyvin erilaista. Vanhan Suomen alueella, juuri em. tapauksessa, sai laukkukauppias asianmukaisen hyvityksen. Sen sijaan Oulun seudulla vaadittiin, että viranomaisten pitäisi antaa laukkukauppiaan ilmiantamisesta sama palkkio kuin minkä suden ampumisesta sai.

Oulun Wiikko-Sanomia 30.3.1861 nro 13

Parisniekat

Laukkukauppiaisiin ei pidä sekoittaa parisniekkoja. He olivat kaupankävijöitä, joista läntisemmässä Suomessa on saatettu käyttää termiä saksa. Parisniekat olivat pääsääntöisesti tavallisia suomalaisia miehiä, joilla oli hevonen ja reki tahi kärryt. Hän kävi ostamassa talollisilta voita, ruokailutarpeita, veitsiä tai vaikkapa ketunnahkoja, ylipäätään kaikkea kaupaksi käyvää. Sen jälkeen hän karautti Kurkijoelle, Jaakkimaan tai johonkin muuhun isompaan pitäjään myyden tavaransa Pietariin lähdössä olleelle kauppiaalle. Toki nämä kauppamiehet kävivät itsekin Nevajoen suulla myymässä tuotteitaan.

Maakauppa toi uutta väriä maaseudulle

Kun maalla ei ennen 1860-lukua käytännössä saanut pitää varsinaista kauppaa, oli sekä laukkukauppiaille että parisniekoille kysyntää. Kun maakaupat sitten vihdoin sallittiin, ryhtyi moni laukkukauppias sellaista pitämään. Aina se ei onnistunut paikallisten asujaimien vastustuksen takia, mutta pääsääntöisesti Suomen maaseutu sai hieman uutta väriä kiertokaupan muuttuessa maakaupaksi.

Kokeile MyHeritagen In Coloria omiin sukukuviisi tai tee oma DeepStory esivanhemmistasi.

Lue lisää sukututkimukseen liittyviä artikkeleita

Artikkelikuvassa: Laukkukauppiaiden kokoontuminen Hetejärvellä. Museoviraston kokoelmat, kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla