Rautaruukki – esivanhempamme kehittämässä Suomen teollisuutta
Rautaruukki – Suomen teollisen kehityksen kehto. Ensimmäisiä rautaruukkeja perustettiin jo 1600-luvulla. Suomalaisten rautaruukkien masuunit käyttivät järvimalmia pitkälle 1800-luvun lopulle, kunnes rautakaivosten rautamalmi syrjäytti sen raudan raaka-aineena.
Ruotsin valtakunnan metalli- ja kaivosteollisuus 1600-luvulla
Onko joku sukulaisesi työskennellyt maamme rautaruukeilla tai kaivoksilla? Haluaisitko löytää hänestä enemmän ennen kaikkea ammattiin liittyviä tietoja? Tässä tapauksessa on hyvä perehtyä Ruotsin valtakunnan metalli- ja kaivosteollisuuden vaiheisiin. Rautatuotteet olivat aikoinaan merkittävä vientituote ja luonnollisesti niitä tarvittiin myös kotimaassa. Kruunu halusi turvata mahdollisimman korkealaatuisen tuotannon ja tehokkaan toiminnan. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen perustettiin vuonna 1630 vuorivirasto, joka 1644 sai nimekseen vuorikollegio. Suomen puolelle tämä organisaatio rantautui jo 1638, jolloin maamme sai ensimmäisen vuorimestaripiirinsä.
Billnäsin ruukki vuonna 1880. Museoviraston kokoelmat. Kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla
Kokeile sinäkin vanhojen kuvien värittämistä – se on hauskaa! Alkuperäinen kuva säilyy koskemattomana ja oikeus kuviin säilyy vain sinulla.
1700-luvun vuorikäräjät
Vuorikäräjät olivat 1700-luvun Ruotsin tapa hallita ruukkeja ja yleensäkin raudantuotantoa. Rautahallintoa johti vuorikollegio, kaivosalan keskusvirasto, joka sijaitsi Tukholmassa. Paikallisvalta kuului vuorimestareille, jotka jakoivat maan vuorimestaripiireihin. Suomessa oli lopulta kolme vuorikäräjäpiiriä: Uudenmaan, Hämeen sekä Turun- ja Porin läänit muodostivat ensimmäisen piirin, toisen Vaasan ja Oulun läänit sekä kolmannen Viipurin, Kuopion ja Mikkelin läänit.
Vuorikäräjät käsittelivät paitsi tuotantoon liittyviä asioita, niin myös riita- ja rikosasioita sekä hallinnollisia kysymyksiä. Vuorimestarin oli määrä pitää jokaisessa ruukissa kerran vuodessa vuorikäräjät. Tässä yhteydessä tarkistettiin laitoksen toiminta yleistasollakin. Kun Ruotsin vallan aika loppui, jäivät vuorikäräjille vain rikosoikeudelliset tehtävät. Autonomian aikaan, 1854 vuorikäräjät sitten lakkautettiin kokonaan.
Fiskarsin ruukki 1890-luvulla, Museoviraston kokoelmat – kuva on väritetty MyHeritagen In Colorilla
Ruukkien rippikirjat ja vuorikäräjien pöytäkirjat
Vaikka monen ruukin työväen löytää helposti rippikirjoista, on tarkempia tapahtumia työn suhteen lähdettävä hakemaan Kansallisarkiston digitoimista vuorikäräjien pöytäkirjoista. Niitä löytyy aina 1600-luvun puolivälin tienoilta 1800-luvulle saakka. Kannattaa muuten huomata, että Uudenmaan Antskogin, Billnäsin ja Fiskarsin ruukkien osalta rippikirjat ovat jossain vaiheessa tuhoutuneet ajalta ennen vuotta 1803.
Kuvan Bilnäsin tuotannossa käytetystä koneesta on ottanut Juha Vuorela Sukuni Salat – ohjelman kuvausten aikaan.
Kankivasarapajan seppämestari haastaa kunnioitetun ruukin inspehtorin
Millaisia asioita voit sitten löytää ruukkisepistä ja monista muista kuumien ahjojen äärellä työskennelleistä esivanhemmistasi? Esimerkkinä voisi olla tapaus Pohjanmaan Kimon ruukilta vuodelta 1768. Kankivasarapajan seppämestari Petter Starck oli haastanut näille käräjille korkeasti kunnioitetun ruukin inspehtorin, herra Bengt Mobergin vastaamaan siitä, että hän oli ilman edelläkäypää irtisanomisilmoitusta poistanut kantajan työpaikaltaan ja antanut hänelle eron ja potkut. Tämän johdosta Starck on vanhoilla päivillään joutunut hätään, ja elannon puutteeseen eikä ole edellisen maaliskuun ensimmäisen päivän jälkeen ollut tilaisuudessa hankkimaan elantoaan sepäntöissä.
Tämä oli siis, miksi Starck ja vastaaja Moberg olivat käräjien edessä. Pitkällisen käsittelyn aikana kävi selville, että Starckin poika oli lähtenyt töihin toiselle ruukille. Tämän hän oli tehnyt huolimatta siitä, että Kimon ruukki oli ottanut perheen töihin rahaa vastaan. Lopputuloksena käräjät katsoivat, että Starck oli rikkonut sopimusta vastaan. Vuorikäräjäoikeus katsoi, että ruukin inspehtori Bengt Mobergilla oli ollut tarpeelliset perusteet sulkea Starck työstä maaliskuun ensimmäisestä päivästä 1767 lähtien. Koska Starckilla oli kuitenkin oltava oikeus yrittää hankkia elantoa itselleen, oli hänellä, vuonna 1766 annetun, kankivasaraseppiä koskevan asetuksen 22. §:n mukaan, oikeus etsiä työmahdollisuuksia seuraavaan pestiaikaan asti, eli 1.4.1769 saakka, sellaisen ruukinomistajan palveluksessa, joka oli halukas maksamaan hänen velkansa. Mikäli hän ei onnistuisi saamaan uutta työpaikkaa, olisi Starckin tällöin ilmoittauduttava entisen työnantajansa luona, jotta tämä voisi käyttää häntä hyväkseen omassa tai muiden töissä.
Kuva Bilnäsistä, Juha Vuorela
Alan ammattilaisten palkat vuonna 1766
Katsotaanpa vielä lopuksi masuunimestari- ja vasaraseppäjärjestystä vuodelta 1766. Se määritteli mm. palkkoja seuraavaan tapaan:
1 hopeataalari + ruoka vuorokaudelta puhallusaikana masuunimestarille
Panostenahtaaja ja hyttirenki 20 äyriä kumpikin, pasuttaja 14 ja rouhija 12 äyriä plus ruoka
Mestari, kisälli ja sepänrenki saivat lisäksi 1–1,66 hopeataalaria kippuntalta kankiraudasta ja hienommista laaduista 0,33 hopeataalaria lisää.
1 kippunta = takkirautapainoa 177 kg
Tietoja vanhoista suomalaisista mittayksiköistä löydät täältä.
Täältä löydät muita mielenkiintoisia suomalaiseen sukututkimukseen liittyviä artikkeleita
Artikkelikuva: Näkymä Högforsin masuunille Karkkilan koskella 1837. Museoviraston kokoelmat. Kuvaa on rajattu ja se on väritetty MyHeritagen In Colorilla.
