Sääty-yhteiskunta – Nainen oli miehisen ”tossun alla” – paitsi leski

Pitkälle 1900 -luvulle saakka, sääty-yhteiskunta määritteli avioliitossa olevan naisen miehen holhouksen alaiseksi. Päästäkseen ylipäätänsä naimisiin, oli naisen saatava siihen lupa naittajaltaan. Teemaa käsiteltiin myös aiemmassa blogipostauksessamme. Poikkeuksen tekee leski, joka oli vapaa holhouksesta.

Sääty-yhteiskunnan aikaan mies oli naisen holhooja

Naisella oli aina holhooja; ennen avioliittoa isä tai vaikkapa veli ja avioliitossa oma puoliso. Mies päätti myös naisen asioista. Voidakseen esimerkiksi työskennellä kodin ulkopuolella, tarvitsi nainen tähän miehensä luvan.

Holhottaviksi laki määräsi yleensä kaikki, jotka henkisen heikkouden takia eivät kyenneet hallitsemaan itseään ja omaisuuttaan. Sellaisiksi edellyttivät valtionlait alaikäiset, miespuoliset henkilöt eli ne, jotka eivät olleet täyttäneet 21 vuotta. Lisäksi naimattomat naiset, joihin nähden siis ei myöskään kiinnitetty huomiota ikään, sillä se oli hauras sukupuoli; ”Nainen on oikullinen ja epävakainen. Helposti hän antaa pettää itsensä, jos yö, rakkaus ja viini päästävät hänen halunsa valloilleen. Mies on perheen pää. Sen vuoksi hänelle kuuluu oikeus ohjata kaikkien perheeseen kuuluvien toimia avioliiton tarkoituksen saavuttamiseksi.” Tuo oli katkelma 1800-luvun alkupuolen oikeustieteen luennosta, joka kuvaa hyvin sen ajan maailmankuvaa tältä osin.

Senaattori Yrjö Koskinen luonnehti naisen epävakaisuutta

Vuonna 1851 senaattori Yrjö Koskinen kirjoitti Suometar -sanomalehteen paheksuntansa siitä, miten Hämeenkyrön tytöt ”Reppurilta ostamillaan rääpäleillä uljaasti vaatetettuina eivät enää huoli muista sulhasista, paitsi niistä, jotka kantavat vapriikkiverkaa (tehdastekoista villakangasta) ja joilla pitää oleman hyvä hevonen, muhkeat kääsit (kaksipyöräiset vaunut), kultakello taskussa, hopeapislainen syöskumipiippu (hopealla koristeltu meripihkapiippu) hampaissa, vähintäänkin 100 ruplaa maksavat kihlat; miehestä ei sitten ole enää lukua, on mikä hyvänsä”.

Naisleski oli ”täysivaltainen eli holhouksesta vapaa”

Eräs poikkeus naisen alisteiseen asemaan tapahtui silloin, kun hän jäi leskeksi. Sääty-yhteiskunnan aikaan nainen eli miehensä päätösvallan alaisena. Jos mies sitten kuoli, muuttui lesken asema.  Vuoden 1734 valtakunnanlaki nimittäin määritteli, että naisleski on ”täysivaltainen eli holhouksesta vapaa”. Tämä oli voimassa niin kauan, kun hän pysyi naimattomana. Mikäli leski avioitui uudelleen, joutui hän taas miehisen vallan alaiseksi.

Marie von Bergman päässään leskenpäähine, museovirasto, kuvaa on rajattu ja sen laatua on parannettu MyHeritagen kuvatyökaluilla

Leskellä ei ollut perintöoikeutta

Lesken perintöoikeudesta käytiin keskustelua laajemmin vuoden 1862 valtiopäivistä lähtien. Tuohon aikaan leskellä ei ollut mitään perintöoikeutta puolisoonsa nähden. Tähän tuli muutos vasta itsenäisyytemme aikaan, vuoden 1929 avioliittolain myötä.  Jo tätä ennen oli olemassa lesken etuosa. Hänen oli lupa ottaa kuolinpesästä mitä halusi, mutta enintään 1/20 sen arvosta.  Jokainen leski sai pitää kihlasormuksensa, sänkynsä ja pitovaatteensa. Huomenlahja, minkä aviomies oli häiden yhteydessä antanut, oli tarkoitettu lesken turvaksi. Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi eriarvoisuutta, peri tytär puolet siitä mitä veli aina vuoteen 1878 saakka.

Huomenlahja – lesken turva

Huomenlahjalla ei nykyään ole isompaa merkitystä, kuin se, että puolisot yksinkertaisesti haluavat antaa toisilleen jotain juuri alkaneen avioliiton kunniaksi. Huomenlahjan tarkoitus historiassa oli kuitenkin turvata vaimon toimeentulo mahdollisen leskeksi tulon jälkeen. Huomenlahjan antaminen oli jopa säädetty lailla.

Vuoden 1734 lain naimakaaren mukaan piti miehen luvata morsiamelleen huomenlahja ennen vihkimistä. Tämä piti antaa, vaikka olisi nainut lesken. Huomenlahja oli joko kiinteää tai irtainta, mutta ei molempia samaan aikaan. Jos palaamme keskiaikaiseen lainsäädäntöön tarinan lopuksi, voimme tutkia ajan maanlakeja. Niiden mukaan ritari antoi vaimolleen 40 täysipitoista markkaa. Tämä tarkoitti ns. täysiarvoista rahaa, sillä valtakunnassa käytettiin myös arvoltaan heikompaa kolikkoa. Siinä hopean määrää oli vähennetty ja korvattu muilla metalleilla. Toisaalta talollisen piti antaa huomenlahjaa kolme markkaa ja vailla vakinaista asumusta olevan yksi markka!

Jos vaimo kuoli ennen miestään, huomenlahja kävi mitättömäksi. Samoin lahja mitätöityi, jos vaimo tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta surmasi miehensä taikka huoruusrikoksen kautta oli syypää avioliiton purkautumiseen. Jos kaupungissa asuvilla aviopuolisoilla oli lapsia, huomenlahjaa ei annettu.

Jos mies kuoli eikä huomenlahjaa ollut määrätty, sai vaimo puolet siitä, mitä mies olisi enintään voinut huomenlahjaksi antaa. Lapsilla tai miehen perillisillä oli valta antaa tällainen huomenlahja oman harkintansa mukaan joko irtaimena tai kiinteänä omaisuutena.

Lisää suomalaiseen sukututkimukseen liittyviä artikkeleita löydät täältä.

Artikkelikuva: Ruiskumestarin talo, Kristianinkatu 12, Helsingin kaupunginmuseo. Kuva on väritetty Myheritagen In Colorilla – kokeile sinäkin!

Ruiskumestarin talot ovat ainoita säilyneitä puurakennuksia 1800-luvun alkupuolelta Helsingin sisäkaupungissa. Kristianinkadun puutalojen alkuperäisiä piirustuksia ei ole säilynyt eikä rakentajaa tiedetä. Myöskään tarkkaa valmistumisvuotta ei tunneta, mutta talot olivat valmiita viimeistään 1818. Kiinteistöön kuului kadun varrella sijaitseva päärakennus, piharakennus ja tontin perällä ollut ulkorakennus, jossa oli talli, navetta, vaunu- ja puuvaja sekä kaksi ulkohuonetta. Piharakennus on merkitty talon rakennuttajan merimiehen leski Christina Wörtin perunkirjassa vuonna 1820 saunaksi, jossa oli kaksi huonetta ja eteinen. Rakennus oli salvottu vanhoista hirsistä ja se oli tuolloin vielä vuoraamaton. Rakennuksessa on asuttu ilmeisesti ainakin 1820-luvulta alkaen.