Merimatka ennen vanhaan ei ollut leikin asia

Merimatka oli keskiajalla ja pitkään sen jälkeen todella vaarallinen. Jos vaikkapa Tanskasta haluttiin purjehtia Tallinnaan, matkaan lähdettiin pitkin Ruotsin rannikkoa. Sieltä Saaristomeren yli tultiin nykyisen Korppoon edustalle ja sieltä edelleen Hankoniemen ohitse Porkkalaan. Porkkalanniemen tienoilta käännyttiin Tallinnan suuntaan. Näin avomerellä purjehtimista oli mahdollisimman vähän. Varsinaisia merikarttoja ei ennen 1600-lukua juurikaan tunnettu, vaan matkaa tehtiin mm. 1200-luvulla tehdyn piispa Torkkelin purjehdusohjeen mukaan.

Purjehdusoppaassa kuvattu reitti Utlengista Ruotsin ja Suomen rannikkoja pitkin Rauelburghiin eli Tallinnaan sekä kaikki oppaassa mainitut paikat sekä latinaksi, että nykykielellä. Lähde: Wikipedia/Kartturin paikalla / CC BY-SA 4.0

Reittikuvauksen kirjoittajasta ei ole täyttä varmuutta, mutta se on ajoitettu 1200-luvulle. On ehdotettu, että se olisi kirjoitettu Tallinnan piispan Torkkelin kansliassa vuonna 1241 tai fransiskaanijärjestön toimesta 1200-luvun lopulla. Reitti on ollut joka tapauksessa käytössä jo aiemmin, viimeistään 1219–1220, jolloin tanskalaiset valloittivat Pohjois-Viron ja kastoivat sen asukkaat kristinuskoon.

Purjehdusoppaan mainitsemat paikat olivat saaria tai niemiä, joilla oli jo tuolloin pysyvä asutus. Useimmista mainituista paikoista tunnetaan vanha kappeli ja kirkkomaa. Seuraavat Suomen rannikon purjehdusväyliä kuvaavat lähteet ovat vasta 1500-luvun puolivälistä.

1400-luvulta lähtien tuli voimaan Visbyn merioikeus

Hansakaupunkien välisen kaupankäynnin turvaamiseksi laadittiin Visbyn merioikeus. Se ei ollut mitenkään erityisesti Gotlannin saaren pääkaupungin oma laki, vaan voimassa lähes koko Itämeren alueella. Sen pohjana oli muinainen Lyypekin kaupunkilaki sekä amsterdamilainen merenkulkujärjestys.

Haaksirikkoja sattui ja aikakauteen kuului erityinen rantaoikeus eli germaanista alkuperää ollut ”strandrecht”. Sen mukaan rannan omistajalla oli oikeus kaikkeen siihen tavaraan, mitä jostain haaksirikosta oli maihin ajautunut. Kaiken huipuksi omistaja sai ottaa haaksirikkoiset orjiksi!

Kuva alla: Saksasta Venäjälle matkalla olleen retkikunnan haaksirikko Suursaaren vesillä marraskuussa 1635. – Digitoitu valokuvasta, joka on julkaistu kirjassa: R. Knapas & P. Koistinen, Historiallisia kuvia, 1993. Doria.fi

Ruotsissa em. Visbyn merioikeus korvattiin 1667 valtakunnan ensimmäisellä merilailla

Viimeistään 1697 Kaarle XII:n holhoojahallituksen asetus rantarosvouksesta lopetti ikivanhat tavat. Merilaissa määriteltiin, että ihmishenkien pelastaminen oli ensimmäinen prioriteetti, mutta tärkeimmiksi tehtäviksi muodostuivat taloudelliset seikat ja lastin pelastaminen. Merilain astuttua voimaan oli ohjeena, että koko piiri- tai kihlakuntaa piti sakottaa, jos rantarosvousta tapahtui. Luonnollisesti varsinaiset rosvot saivat oman tuomionsa, mutta koko yhteisö vaaransi itsensä salliessaan väärinkäytökset. Rannikkopitäjien kirkoissa piti kerran vuodessa lukea ohjeet, jotta rahvas tietäisi tilanteen.

Pelastus- ja sukelluskomppania perustettiin vuonna 1729

Laivojen lastit saattoivat olla valtavan arvokkaita ja laivat tietenkin jo itsessään. Haaksirikkoutunutta tai uponnutta laivaa ei voitu pelastaa, mutta sen takila saatettiin saada talteen. Takila eli riki tarkoittaa purjehduskielessä välineistöä, jonka varaan ja avulla aluksen purjeet levitetään. Se oli käytännössä aluksen arvokkain osa.

Tehostaakseen toimintaa, kauppias Mårten Triewald perusti yhdessä porvari Erasmus Clefven, amiraali Theodor Anckarstiernan ja amiraliteetin luutnantin Anders Rautelinin kanssa yhdistyneen Sukellus- ja pelastuskomppanian vuonna 1729. Sen toiminta jakautui piireihin. Eteläinen piiri alkoi Ruotsin etelärannikon läntiseltä rajalta päättyen Karlshamniin, josta alkoi Pohjoinen piiri. Pohjoiseen piiriin kuului Ruotsin pohjoiset rannikot pois lukien Pohjanlahti Porin pohjoispuolella ja rajautuen idässä Venäjän rajaan.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Niinpä Sukellus- ja pelastuskomppania tunnettiin ruotsiksi myös termeillä Dykeri societen, Dykericompagnie, Bärgning och dykeri interessen. Kuningas Fredrik antoi komppanialle erityisen suojeluskirjeen. Sukellus- ja pelastuskomppania sai yksinoikeuden haaksirikkoutuneisiin aluksiin. Jos joku muu taho tai yksityinen olisi nostanut hylkytavaraa, olisi hän saanut 1000 hopeataalerin uhkasakon.

Pelastus- ja sukelluskomppanian toiminta Suomessa

Käytännön tasolla komppaniaan kuului miehiä pitkin Suomen ja tietysti myös Ruotsin rannikkoa. Yhden henkilön vastuulla oli aina tietty pätkä meriväylää. Lisäksi Suomi oli jaettu kahteen erilliseen osastoon, joiden rajana oli Hankoniemi. Näin muodostuivat Helsingin ja Turun sukelluskomppaniat. Itseasiassa vielä nykyäänkin meripelastuskeskuksien raja menee samassa paikassa.

Ruotsin Riksarkivetin syövereistä löytyvä arkisto sisältää mm. henkilöstöluetteloita. Niissä kerrotaan henkilön nimi, asuinpitäjä ja kylä sekä hänelle määrätty väylänpätkä. Laivat kulkivat aina tietty väylää pitkin, sillä muutoin oli vaarana ajautua karille.

Merimatkan vaaroja purjelaivoille

Purjelaivojen aikakauden teki vaaralliseksi erityisesti vastatuuleen meno, koska silloin tarvittiin luovimista. Luoviminen eli kryssäys on purjehtimista purjealuksella hankatuuleen vastatuuleen pyrittäessä. Purjehtiminen suoraan vastatuuleen ei ole mahdollista, joten alusta on ajettava 30–60 asteen kulmassa sivuvastaiseen ja käännyttävä toiselle halssille, ja jatkettava taas sivuvastaiseen.

Höyrylaivojen aikakausi alkoi 1800-luvun alussa

1800-luvun alussa saavutti tekninen kehitys höyrykoneissa tason, jossa niiden soveltaminen laivan voimanlähteenä tuli mielekkääksi. Aluksi höyrykonetta hyödynnettiin joki- ja kanavaliikenteessä sekä aluksissa, jotka kulkivat vastaavilla suojaisilla vesillä, joissa tuulet olivat heikkoja. Valtamerilaivoissa höyrykone oli purjeiden apuna, antamassa lisävauhtia tai takaamassa liikkumiskyvyn tyynellä säällä sekä vastatuuleen. Yksinään höyrykone ei ollut usein riittävän luotettava teknisesti tai sen mahdollistama toimintasäde oli liian pieni.

Höyryalusten yleistyessä Itämerelläkin, alkoi Sukellus- ja pelastuskomppanian tarina olla ohitse. Höyrylaiva meni suoraan sinne, minne pitikin. Luonnollisesti myös koko ajan parantuneet kartat tekivät merenkulusta turvallisempaa. Komppanian toiminta loppui joskus 1830-luvulla kestettyään noin sadan vuoden ajan.

Suomalaisten merimatkat

Merimatka Suomesta Amerikkaan tai muualle maailmaan tehtiin tietenkin laivoilla, joissa myös työskenteli paljon suomalaisia. Merihistorioitsija, professori Yrjö Kaukianen on arvioinut, että 1800-luvun lopulla maailman merillä palveli ulkomaisissa aluksissa suomalaisia merimiehiä enemmän kuin kotimaisissa. Kaukiaisen mukaan kansainvälisillä laivoilla olisi työskennellyt jopa 6 000 suomalaista merimiestä. Merimiehet olivatkin Suomen kansainvälisin ammattiryhmä.

Amerikansuomalaisten yhteisö muodostui 1860-luvulla alkaneen suuren siirtolaisaallon seurauksena, jolloin vajaan sadan vuoden aikana Suomesta Pohjois-Amerikkaan muutti noin 400 000 siirtolaista. Jo 1600-luvulla oli Uuden Ruotsin siirtokuntaan syntynyt muutaman sadan suomalaisen yhteisö, mutta se sulautui 1700-luvulla amerikanenglantilaisiin.

Tutustu MyHeritagen historiallisten tietojen kokoelmissa oleviin maahanmuutto- ja matkustusasiakirjoihin.

Keskiajan lopun merikartat olivat taideteoksia

Palataanpa vielä lopuksi varhaisiin merikarttoihin. Keskiajalla uskottiin oikeasti, että valtamerillä elää kaikennäköisiä ja -kokoisia hirviöitä. Esimerkiksi Norjan ja Islannin välissä Pohjanmerellä saattoi törmätä oheisen kartan kuvailemiin hirviöihin! Kartta on Antonio Lafrerin kuparikaiverrus Olaus Magnuksen Carta Marinasta vuodelta 1539. Ranskalainen Lafreri oli kartografi, joka teki useista kartoista pienennettyjä versioita. Tämän kartan hän julkaisi 1572 ja oheinen kuva on kartan näköispainoksesta vuodelta 1967.

Tutustu Suomen historiaan liittyviin kirjoituksiin MyHeritagen blogissa.

Artikkelikuva: Purjelaivoja Revalin (Nyk.Tallinna) edustalla vuonna 1616. Valokuva kuparipiirroksesta. Museoviraston kokoelmat